Ikä 40v. Olen Pyhännältä alun perin lähtöisin ja Oulussa
asutellut viimeiset 19 vuotta. Urheillut ja treenaillut olen pienestä pitäen
kaikenlaista, edelliset päälajit futis ja satunnainen punttien kolistelu
vaihtuivat kiipeilyyn Juhannuksen jälkeen vuonna 2000 ja parissa vuodessa muut
lajit jäivät kokonaan pois repertuaarista.
Paino/ Pituus/ Apinaindeksi?
66/173/+5
Monta leukaa menee/ paljon penkki?
Siitä taitaa olla about 13 vuotta kun leukoja on viimeksi
vedetty ennätysmielessä ja silloin taisi mennä 2 päivän Niemisel experiencen
jälkeen 45. Yhden käden leukoja meni parhaillaan 5 vasurilla ja 4 oikealla eikä
enkkoja ole tullut yriteltyä sen jälkeen.
Penkkitankoon en ole koskenut sitten kiipeilyn aloittamisen
jälkeen. Ykkönen meni joskus 130 kilolla ja 4 toistoa 120 kilolla. Dipissä tuli
väännettyä myöhemmin 85 toistoa putkeen ja punnerruksiakin 150 mutta eipä nuo
kiipeilyssä juuri auttaneet.
Lukijakysymys: Mitä liikuntaa harrastit lapsena ja miten
paljon (mukaan lukien pihapelit, leikit ynnä pyöräilyt harrastuksiin ja
kouluun. Jos osaat arvioida viikkotuntimääriä, niin mahtavaa)
Onneksi asuin nuoruuteni maalla, joten oli mahdollisuus
harrastaa omatoimisesti kaikenlaista liikuntaa, eikä vain ohjatusti yhtä lajia,
joten ei siinä paljon tunteja laskettu, mitä mihinkin lajiin meni.
Kohtalo oli sinetöity jo 2-vuotiaana kun pääsin isän mukana
pelireissuille. Nelivuotiaana sain ekat futiskengät ja siitä alkoikin sitten
heti armoton pallon perässä juoksu. Futistreenejä taisi olla aluksi vain pari
kertaa viikossa, mutta niiden ohella potkittiin ja pelattiin koulussa ja
iltaisin kaveriporukalla harva se päivä palloa koulun loppumisesta iltamyöhään.
Lisäksi pelattiin sählyä, korista, tennistä, kaukalopalloa, sulkapalloa,
lentopalloa, uitiin kesäisin järvessä soutuveneen perässä ja kiivettiin puissa
aina kun vanhempien silmä vältti. Lähimetsien ohuet puut oli yhteen väliin
kaikki juuresta 5 metriin oksattomia ja latvat poikki, tai ainakin taipuneita, kun oltiin hippaa puusta puuhun menetelmällä ja alas tultiin latvan kanssa.
Ihme ettei mitään sattunut.
Murrosikäisenä mukaan tuli sitten omat ja joukkueen juoksu-
ja lihaskuntotreenit. Olin joka välissä veivaamassa vatsalihaksia,
punnerruksia, pohjehyppyjä tai kävelin muuten vain käsillä ja treenien- ja
pelien välipäivinä kävin tietysti palauttamattomilla lenkeillä, tai vaan
puntilla. Monenlaisia permanto- ja telinevoimisteluliikkeitäkin tuli opeteltua
omatoimisesti koulun liikuntasalissa ja nurmikolla. Jalkojen venyttelyä ja
liikkuvuusharjoitteita tuli myös tehtyä harva se ilta. Pyörällä tietysti
poljettiin joka paikkaan, matkasta riippumatta.
Pelasit ilmeisesti junnuna futista. Mikä sai joukkuepelaajan
siirtymään individuaaliksi?
Vaikka futis on joukkuepeli niin onhan siinä yksilöllisetkin
aspektit. Kiipeily taas mielletään yksilölajiksi mutta eihän köydellä yksin voi
kiivetä ja kyllä se spottauskin tulee useasti tarpeeseen. Lisäksi hyvässä
porukassa kiipeäminen on monesti vain niin paljon antoisampaa ja motivoivampaa.
Reilun 20 vuoden pallon potkimisen jälkeen tuntui että yksilöpuolella homma ei
muutu enää mihinkään, joten oli aika kokeilla uusia lajeja ja kiipeily oli aina
kiehtonut. Aloitin kiipeilyn kanssa myös laskuvarjohypyn samaan aikaan mutta
kun sen fyysiset aspektit oli aika olemattomat loppui se jo 5 hypyn jälkeen ja
kiipeily vei miehen. Kävin ekan kerran kiipeilemässä Nokian sisäseinällä ja
kahtena seuraavana päivänä Merikosken muurilla ja olin ihan tohkeissani miten
haastavalta laji tuntui. Puntteja kolistelleena luulin että kiipeily olisi
helppoa mutta eipä se ihan niin mennyt.
Miksi kiipeily on säilynyt harrasteena näin pitkään?
Mähän oon harrastanut tätä vasta 16 vuotta joten se on mun
mittapuulla vielä lyhyt aika. Yksinkertaisesti, tästä lajista ei haasteet ja
kehittymismahdollisuudet lopu kunhan on vain hyvä treenipaikka jossa treenata.
Sinä ja Haapakoski olette eräänlaisia voimasuoritusten
ikoneita/ legendoja oheisharjoitteisiin liittyvissä voimasuoritteissa. Millä
harjoitteilla sait varteen niin paljon jerkkua, että vatsarullalla menee kaksi
toistoa suorilta jaloilta putkeen?
Tarkoitat nyt varmaan yhden käden rullan enkkaa? Se on tällä
hetkellä 4 oikealla ja 3 vasurilla. Enemmänkin olis otelaudan ja kahvakuulien
jälkeen viime synttäreiden aikoihin mennyt, mutta en ottanut riskiä hajottaa
paikkoja ennen Fontsun reissua. Liike on siitä ikävä että jos olkapää hyytyy
alas suoraksi rullatessa, voi sieltä takaolkapään seudulta tuntua pientä
vihlasua ja sitten ei kiivetäkkään hetkeen.
En nyt osaa suoraan sanoa mistä tuo on tullut mutta
epäilemättä lyhyestä varresta ja aikaisemmasta urheilutaustasta on apua, kuten
myös joogasta ja sen hengityksen rytmityksestä.
Aluksi piti yrittää kahdella kädellä saada se ykkönen,
sitten kolmonen ja vitonen, sen jälkeen tein aina saman määrän toistoja
seuraavalla rullan treenikerralla, jonka jälkeen nostin määrää viidellä. Tuota
tein siihen asti, että kahdella kädellä meni 40 jolloin aloin miettimään mikä
olisi parempi maksimiliike. Käsivartta kannattaa myös vahvistaa, esim. yhden
käden otelautatreenillä, ettei kyynärpää sano poks. Käsivarresta ja takaolkapäästä
se oli lopulta kiinni ja on edelleen montako menee tai uskaltaa tehdä.
Millaisilla lisäpainoilla menee Beastmakerissa 1 käden
roikunnat?
Sehän riippuu vähän Beastmakerista ja otteesta. Tuossa Caven
vähän spaijjaavassa 2000sen alalaidan pikkulistassa ei mee ku max 5 sekunnin
roikunnat hyvänä päivänä open crimpillä. Alalaidan keskilistassa enkka on 8
kilon kahvakuulalla muutama sekunti ja 4 kilon kuulalla 5-7 sekuntia ja vielä
viime kesänä kun painoin hetkellisesti reilu 68 kiloa. Hermotuksen noilla lisäpainoilla
saa kyllä sitten linkkuun helposti.
Tarkka lukija voi havaita optimopidun lisäpainon sijoittelun... |
Sulla on ollut vuosien ajan aika suhteellisen analyyttinen
lähestymistapa HC-redpointtaamiseen. Onko lähestymistapa edelleen sama, kuin
aikoinaan Oululaisten T-paidoissakin lukeneessa sloganissa ”Reitillä ei väliä,
8A Greidi on jumala”? Vai onko greidi muuttunut ajan saatossa 8B+:ksi :-)?
Liekköhän tuota paitaa ollut kovin monella. Kyllähän se on
niin että ei sillä greidillä aina ole niin väliä siihen tuntuuko se reitti
helpolta vai vaikealta. Se numero ja kirjain on vaan suuntaa antava käsillä
olevasta haasteesta ja monesti vielä henkilökohtaisella kertoimella. Jos tuota
ei muuten usko niin käynti Fontsussa auttaa, siellä turpaan voi tulla
greidiltään helpoiltakin reiteiltä, jos ei hoksaa miten reitti menee tai jos
reitti ei muuten sovi omalle anatomialle.
Oon kyllä aina tykännyt mahdollisimman kovista
henkilökohtaisista haasteista ja sitä kautta projektitkin on olleet aina oman
osaamisen ylärajoilla. Toisekseen Oulussa ei ole ollut paljon mistä valita,
joten kun on päässyt yhden, on seuraava projekti ollut yleensä taas astetta
vaikeampi. Kiipeilytaso on noussut sitten monesti projektien kautta.
Miten muutoinkin suhde kovan redpointtaamisen/ nopeamman
reittien lähettämisen välillä? Onko kiinnostus juurikin redpointtaamiseen ollut
hiukka pakon sanelemaan, kun Oulun suunnalla ei kivien määrä ole aikoinaan
ollut suuren suuri?
Joo, kieltämättä aiemmin Oulun seudulla ei ollut paljon
mistä valita. Ja ainahan se ensinousu on paljon mielenkiintoisempaa kun ei ole
valmista beettaa, saati videota netissä mistä ottaa mallia. Se fiilis, kun
itselle kenties mahdottomasta tuleekin mahdollinen, on kaiken sen vaivan
arvoinen. Välillä on toki mukava käydä vaan toistamassa nopeasti maksimia
pykälää paria helpompi reittejä. Fontsussa voi taas kiivetä ihan mitä vaan kun
kaikki on yleensä hienoja pätkiä.
Kun nyt pohditaan kovaa redpointtaamista, niin otetaan pari
esimerkkiä. Mitä ”Voimasanojen, 8B+” lähetys mieheltä vaati?
Lyhyesti, aika lailla kaiken mahdollisen. Vuosina 2011 ja
2012 elämäntilanne oli hetken sellainen, että oli mahdollisuus panostaa
kiipeilyä- ja tuota projektia varten kaikki mahdollinen vapaa-ajasta. Talvi oli
treenattu täysillä Cavella ja lisäksi kompressiota vedetty huolella 70 asteisessa
hänkkipaadessa. Keväällä käytiin herkistelemässä vielä Sveitsissä, mutta se
reissu meni vähän puihin sendien osalta kun olin viikon kipeenä.
Toukokuussa 2012 pääsin sit uudelleen projektille ja siitä
eteenpäin mielessä pyöri kiipeilyllisesti vain miten päästä uusiksi reitin alle
hyvissä voimissa, hyvillä nahkoilla ja hyvillä keleillä. Aluksi käytiin viikolla iltasessioita Servolla, jolloin
oltiin takaisin kotona vasta aamuyöstä ja töihin täytyi tietysti mennä aamulla.
Jouduin ottamaan monesti seuraavana päivänä töiden jälkeen mulle
epätyypillisesti pikku torkkuja ja se toimikin yllättävän hyvin jonkun aikaa.
Myöhemmin kokeilin viikonloppuisin jopa aamusessioita niin, että lähdin kasilta ajamaan ja olin puoli 11 kivillä mutta siitä ei oikein
tahtonut olla hyötyä kun parhaat yrkät tuli aina vasta iltapäivästä. Liekkö
ollut sitten aamu-unisuutta vai vielä aamukosteutta kivessä, kun aamupäivästä ei
saanut monestikaan hyviä yrkkiä. Illanvirkkuna aikaiset alppilähdöt on yleensä
aika no go.
Vaikka kelit oli välillä huonot, kävin takomassa projektia
silti treenimielessä ja Lofooteillakin käytiin kesän lämpimimpään aikaa kahteen
otteeseen viikon pätkä hakemassa lisää kuntoa ja intoa. Viimeisin ja oleellinen ratkaisu oli sitten iltapäiväsessiot
ja niihin piti kyllä ottaa muutama päivä vapaaksi töistäkin kun reitti alkoi
olla menossa ja kelit sattuivat viikolle.
Kivellä piti kokeilla kaikki kikat mitä mieleen tuli, että
nahkan sai optimoitua ja kitkan maksimoitua. Otteet pesin vedellä joka kerta aluksi
ja lopuksi ja hyvänä lämppärinä toimi neljän padin kanto kivelle silloin kun
olin yksin liikkeellä. Kunnon jalkojen ja nivusten venyttelyt oli perusrutiinia
huukkeja varten. Pikku ajomatkaa kiville en edes ajatellut enää, se väli kun
oli sahattu jo niin monesti, ettei siihen kiinnittänyt enää huomiota.
Silti väittäisin että mentaalipuolesta se oli eniten kiinni
tuolloinkin, että moiseen savottaan tuli edes lähdettyä. Mentaalipuolen vahvuus
oli monen tekijän summa. Osaksi sitä, että tiesin ettei toista yhtä hienoa ja
vaikeaa projektia pohjoisessa ole ja tällaista mahdollisuutta tule vastaan ja
osaksi sitä että lemmenrintamallakin oli sopivasti säpinää, niin mieli oli
sopivan huoleton ja kaikki tuntui olevan silloin mahdollista.
Nähtäväksi jää mihin reitin vaikeustaso asettuu kun tuolle
tulee joskus toistoja.
Klassikoihin liittyen, miten valmistauduit fontsuklassikko
”Karman 8A+” kiipeämiseen?
Karmaa oli hakattu usealla Fontsun reissulla ja yleensä
alkureissusta niin että paikat tuli monesti niin kipeäksi, ettei reitille ollut
tarvinnut mennä toista kertaa saman reissun aikana. Välilä kelit olivat olleet
vaan liian huonot, ettei yrkistä sen vuoksi tullut mitään. Tiesin, että jos
treenaan lukkoa toka movia varten, se moovi menee. Joten tein lukkoja ja yhden
käden leukoja hänkiksi kallistetussa Moonboardin keskisloupissa aina treenien
lopuksi ja rakensin Caven mahamuodolle replikan Karman eka ja toka movista.
Siinä replikassa eka movi oli vaan melkein pahempi kuin Karmassa suora veto
toka movin pikku listalle ja sainkin sen tehtyä ennen reissua useasti. Itse
Karma menikin sitten tuolla reissulla about 10 yrkällä. Kun sain toka movin
pidettyä toista kertaa, niin loppu menikin sitten puhtaasti Nallen mainioilla
huukkibetoilla.
https://www.instagram.com/p/BApAEcCN1Sj/" style=" color:#000; font-family:Arial,sans-serif; font-size:14px; font-style:normal; font-weight:normal; line-height:17px; text-decoration:none; word-wrap:break-word;" target="_blank">When training for a project on replica always make it harder #ouluncave #bouldering #climbing #kiipeily #outdoors #karma @tea_teresa
Entäpä Luohuan ”Desperado, 8B”
Desperadoa varten ei ollut mitään specifistä simulaattoria, vaan kiivettiin vaan tuona kesänä todella paljon ulkona. Kun löydettiin Samin kanssa
vielä Ängesbynin paikka ruotsalaisten vinkkaamana ja kehitettiin sen hienoimmat
linjat lämpimillä keleillä, oli kunto ja nahkat syksyllä tikissä. Huukin on
hyvä olla tuota reittiä varten valmiiksi kondiksessa, ettei takareisi sano poks.
Vaikka annoin reitille greidiksi saman kuin Edge of darknessille niin movit on
Desperadossa paljon vaikeammat, toki reittikin on lyhyempi ja täysin eri
luontoinen.
Kovasti olet tehnyt duunia myös pitkällä sijaitseviin
projekteihin kuten ”Armottomaan, 8B+” Mitä valmistautuminen on pitänyt
sisällään ja minkä verran fyysisiä läsnäolopäiviä on jo takana?
Tein Armotonta varten replikan Cavelle jo pari vuotta sitten, kun se oli vielä projekti. Silloin se replikakaan ei mennyt, mutta sitten kun
se alkoi mennä, viilasin sitä aina pykälän pahemmaksi pikku hiljaa ja otin
replikan lopun mukaan vaikeampaan volyymitreeniinkin.
Ihan samanlainen replika ei ole mutta näköjään on toiminut
osaltaan, kun itse reitti on mennyt etiäpäin. Mikään replika ei silti korvaa
yrkkiä itse reitillä, tai betan pähkäilyä yhdessä ensinousijan kanssa.
Armotonta työstöä 8B+:san verran. Ensinousija jakaa mikrobetaa. |
Oiskohan takana nyt jo 8 työstöpäivää reitillä. Pari päivää
kaks vuotta sitten, yks viime kesältä ja loput tältä keväältä. Ainostaan kaksi
kertaa on kelit olleet hyvät ja suurin haaste vähän kauempana olevissa
projekteissa onkin aina sattuuko juuri silloin, kun kivelle pääset olemaan
tarpeeksi hyvät kelit vai ei. Ehkä ne joku kerta vielä on.
Jos ei ole spesifiä projektia mielessä, niin miten treenaat?
Vai onko treeni aina valmistautumista johonkin tiettyyn päämäärään?
Ainahan projektit on se tärkein motivaation lähde, mutta
treenit ei ole vain projekteja varten vaan yleisesti oman kiipeilykunnon ja
tason nostamisesta varten.
Miten treenivuosi yleensäkin jaksottuu?
Aika pitkälle ne treenit on nykyään kiinni siitä miltä
kropassa tuntuu. Kaikenlaisista ohjelmista on tullut vuosien saatossa luettua ja
ammennettua niistä tietoa, jopa kokeiltua, mutta tärkein mitä noista
kokeiluista olen oppinut on että kroppaa täytyy myös kuunnella, eikä vain
treeniohjelmaa.
Treenikauden alussa saatan jopa jaksottaa treenejä hetken ja
tehdä helpompaa volyymiä ja perusvoimaa pohjaksi pari viikkoa, mutta aika pian
se menee siihen että vedän treenit fiilispohjalta ja sotken kaikkia
treenimuotoja sekaisin jo treeniviikon aikana.
Itse jaan treenit volyymiin, perusvoimaan ja maksimivoimaan.
Varsinaista voimakestävyyttä tai kestävyyttä en ole tehnyt sitten köydellä
kiipeämisen lopettamisen jälkeen juurikaan.
Volyymissa kiipeen 5x5:sta eli 5 reittiä maks minuutin
levoilla putkeen ja sit 5 minuutin tauko ja uusiksi. Mulla on sekä helppoa
volyymia, joissa reitit on pääasiassa suht vaikeita kompressioreittejä jotka
hapottaa helposti koko kroppaa ja vaikeaa yli 80% maksimista olevaa volyymia, joissa reitit on entisiä maksimivoimabouldereita jotka rassaa niin sormia,
hermotusta kuin kroppaakin.
Perusvoimassa kiipeen sit vaan kaikentasoisia, yleensä
pääasiassa vaikeita reittejä 25-50 yhden treenisession aikana.
Maksimivoimassa reitit on 80 prosentista maksimia aivan
liian vaikeaan.
Kaikki treenit vedetään sitten tietysti aina täysillä.
Meillä oli Caven seinässä lappu jossa oli sarakkeet volyymille, maksimille ja
yhdessä sarakkeessa ”Tulin vain pitämään hauskaa”. En raksinut siihen kertakaan, vaikka osaltaan kaikki treenit olisivat voineet mennä siihen. Jos ei oo hauskaa
karisee äkkiä motivaatiokin.
Muut oheistreenit, eli otelaudan, rullan ja kahvakuulat teen
kiipeilytreenin aikana lämmittelyjen jälkeen ja varsinaisen treenin sen
jälkeen. Venyttelyt ja mobilisoinnit sitten siihen päälle, joka ikinen kerta.
Treeniä voi tehdä myös Luohuan bouldereilla. @Paavo Ikonen |
Mitä tulee tehdä jotta saa pidettyä rasvaprosentin alle 5
ympäri vuoden ja miten ravintotottumukset ovat muuttuneet kiipeilyvuosien
saatossa?
Yksinkertaisesti syödä ja nukkua hyvin ja treenata täysillä,
näin siis ainakin omalla kohdalla. Rasvaprosentista ei kyllä ole mitään hajua.
Joskus muinoin kun harrastin vielä futista ja punttia ja painoin sen 75 kiloa
se oli 9.6, sen jälkeen ei ole tullut tarvetta moisia turhuuksia mittailla. Nuo
harrastukset on tupanneet vaan olemaan pienestä pitäen aika liikunnallisia, joten liekkö tuosta syystä minä ja ylimääräinen bulkki ei olla tultu koskaan
kovin hyvin toimeen. Vanhemmatkin oli pitäneet aina huolta omasta kunnostaan
joten kaippa se jonkinlainen ideologia sieltäkin tarttui. Tokihan sillä on
merkitystä mitä suuhusi pistät. Kiipeilyn alkuaikoina ei paljon moiseen
kiinnitetty huomiota, kuhan energiaa vain sai jostain riittävästi. Jalostajan
näppärillä pölykapselipitsoilla vedettiin Niemiselissä kahden päivän settejä ja
hyvin jaksoi. Illalla saatettiin paikata vielä energiavajetta kunnon
nestetankkauksella. Pieni flunssa ja ylikunto olivatkin jatkuvana riesana
tuohon aikaan. Pikku hiljaa ja myös silloisen kauniimman osapuolen avustuksella
ruokavalio jalostui hiukan terveellisemmäksi ja kun aloitin vielä 2006
astangajoogan niin kroppahan ilmoitti heti aurinkotervehdyksissä mitä
viikonlopun aikana oli tullut tehtyä. Ei siinä paljon tarvinnut miettiä mistä
se hyvä tai huono olo tuli, joten ruokavalio ja elämäntavat muuttuivat ihan
itekseen taas itelle sopivampaan suuntaan. Vuosien saatossa on kyllä tullut
kokeiltua vaikka minkälaisia ruokavalioita että voima-painosuhteen saisi
kiipeilyssä maksimoitua ja jos jotain noista oon oppinu niin sen että hyvää ja
palauttavaa ruokaa täytyy saada riittävästi ja vielä parempi jos se on suht
terveellistä ja sopii omalle ruoansulatukselle ja kropalle. Omaa painoa voi
aina kompensoida hankkimalla lisää voimaa otelaudalla ja kiipeämällä, mutta
liian vähällä tai epäterveellisellä ravinnolla ei kovin tehokkaasti ja
säännöllisesti treenailla saati pysytä terveenä. Riittävällä levolla ja unella
on myös kohtuu suuri merkitys koko palettiin.
Miten tulisi treenata tiettyä projektia silmällä pitäen,
samanlaista vai erilaista?
Tämähän on varmasti jokaisella aika yksilöllistä ja vielä
monesti projektista kiinni. Mutta mitä ite oon oppinut useasti kantapään kautta
niin parempi kiivetä mahdollisimman monipuolisesti kuin
hakata samantyylisiä moveja sekä projekteilla että cavella.
Jos esim. projekti on sloupeilla ja vaikkapa kompressiota, niin sisällä on jopa
parempi kiivetä krimpeillä ja ihan jotain muuta kuin kompressiota. Näin ei ole
sitten linkussa projektilla ja kiipeilykunto pysyy parempana kaikin puolin.
Lukijakysymys: Onko jonkun reitin kohdalla joskus tullut
eteen epäusko ja ajatus siitä, että ei tämä tule ikinä menemään?
Monesti, esim Voimasanojen tai nyt Ladamiehen
underiprojektin kanssa, saati Desperadon low start projektissa, jossa pelkkä
seinään pääsy tuottaa ongelmia jos kitkat ei oo maagiset.
Päästähän se on kaikki kiinni ja jos aina odottaa sendiä, niin tie on pitkä ja kivinen. Täytyy osata nauttia itse tekemisestä ja iloita
pienistäkin onnistumisen merkeistä, jos reitti menee vaikka vain videolla
yhdenkin framen paremmin. Välillä tulee tietysti turhautumisia oikein kunnolla
ja pelihousut repeää huolella, mutta niistä kerroista täytyy ottaa opiksi mikä
meni pieleen ja uusin innoin suunnata seuraavaan kertaan.
Mitkä on Armottoman ohella tämän vuoden päätavoitteet
kiipeilyssä, tai elämässä?
Eiköhän se ainut tavoite ole nauttia ylipäätään elämästä,
eikä vain kiipeilystä ja keskittyä niihin asioihin mitkä on tärkeitä itelle.
Kiipeilyssä Armotonta oon aatellu monta vuotta jo kokeilla
tosissaan ja tänä vuonna se on yksi päätavoitteista, kun siellä päin tulee
muutenkin reissattua. Myös Luohualla Ladamies underiprojekti oli jo viime
vuonna todella lähellä, joten sen voisi kuvitella pääsevänsä jos päivän vire,
kunto ja kelit vain kohtaa. Desperado low start on myös edelleen listalla, kunhan tuon 6
vuoden väliprojektin saa ensin kiivettyä. Voimatasoa on yritetty tätä varten
nostaa jo monta vuotta kun se näköjään vielä kehittyy.
Desperado low startin työstöä Luohualla. |
Mikä tappoi kiinnostuksen köysikiipeilyyn vai onko siihen
vielä kipinä jossain treenikeivin perukoilla?
Kyllähän se ruotsalaisten Jedi Mindtrixin ensinousun
sniikkaus oli kova pala, särki ihan fyysisesti päätä hetken kun kuulin reitin
alla, että viimeinen Niemiselin projekti olikin yhtäkkiä kiivetty meidän
betoilla. Onneksi ruotsalaiset on sittemmin pultanneet Niemiseliin ainakin
kaksi uutta projektia joista toinen on vieläpä lyhyt, tiukka boulderi joten ei
sitä tiedä jos joskus löytäisi kipinän kunnolla uudelleen.
Jos katsoo mitä reittejä Niemiselissä on tullut aikojen
saatossa vedettyä, niin kaikki Diabloa lukuunottamatta ovat olleet mulla suht
lyhyitä ja tiukkoja boulderreittejä, joten siinä valossa boulderointi on aina
kiinnostanut ja kun vuonna 2008 alkoi tiukemmat projektit viimein Luohualla,
Pyhännällä ja muuallakin taipua tuntui boulderiin vaihto vain luonnolliselta.
Aika monta kesää oli käyty jo melkein kaikki viikonloput Niemiselissä joten
silläkin saralla uudet maisemat olivat tervetulleita.
Toisekseen nyt kun tuo maksimivoima ei välttämättä kehity
ikuisesti niin nyt täytyy katsoa vielä mihin asti rahkeet riittää sillä
saralla.
Sisäköysittelystä en ole tykännyt koskaan mutta
voimakestävyystreeni Cavella oli kyllä koukuttavaa sinänsä. Sitä nyt voisi
tehdä huvin ja vaihtelun vuoksi, vaikkei köydellä kiipeäisikään.
Jos mielessä ei ole jotain spesifiä reittiä, niin miten
treenaat ympäri vuoden? Vai onko mielessä aina joku erityinen reitti, johon
valmistaudut?
Yleensä treenaan aina täysillä, olipa ohjelmassa mitä
hyvänsä, tavoitteena nostaa kiipeilykuntoa tai voimatasoa. Välillä tuo tietysti
potkii päähän jos ja kun maksimikautta venyttää liian pitkään ja kunto alkaa
piiputtamaan jo niin siinä käy yleensä niin että joka treenit ei enää
kuljekkaan ja kivillä ollaankin monesti linkussa.
Projekteja pitää aina olla mielessä treenimotivaatiota
buustaamassa.
Kiinnostaako kisailu/ oletko minkä verran käyny kisailemassa
viime vuosina?
Ei kiinnosta. Hoksasin jo alkuaikoina että yhden vaikean,
hyvän ja mielenkiintoisen reitin kiipeäminen kiinnostaa enemmän kuin usean
kisareitin, jotka voi pahimmillaan olla kaikki huonoja ja loukkaantumisriski
niissä korkea.
Tykkään vielä treenata vain ulkokiipeilyjä varten pääasiassa
kunnon runttausreiteillä ja pienillä otteilla ja kun kisoissa ei yleensä
tuommoisia reittejä näe niin mielenkiinto lopahti kisa kisalta.
Top-3 reitit ja Miksi?
Hmm. Ekana tietysti Voimasanat Rollossa. Tämän paremmaksi ei
boulderointi näillä leveyksillä mun mielestä tule. Koko paikka, sen kivenlaatu,
itse reitin esteettisyys linjana ja voimalliset kompressiomovit on juuri sitä
mistä boulderoinnissa tykkään, eli kunnon runttausta koko kropalla ja millin
tarkkaa huukkailua. Tämän halusin niin kiivetä ja onneksi panostus kannatti.
Voimasanat 8B+. @Tea Tanskanen |
Toisena selkeesti Karma Fontussa. Tästä ei klassikko ja
boulderi paljon Fontsussa parane. The Real Thingin nähtyäni oli selvää että
tuon boulderin haluan joku päivä kiivetä. Sitten kun se viimein meni ja
tsemppaamassa oli vielä Sami, Andy ja Nalle, niin päivä ei olisi voinut olla
parempi.
Kolmantena Diablo Niemiselissä. Se oli eka kasi köydellä ja
siihen aikaan vielä meidän sekvenssillä pykälää hankalampi. Silloinen voimataso
riitti juuri ja juuri sen cruximoveihin ja kestävyys nipin napin toppaamiseen,
mutta kun nälkä oli kova, niin toppiinhan se oli vedettävä Samin esimerkkiä
seuraten, vaikkei meillä tuona kesänä ollut edes treenicavea, kun silloinen
Caven vuokrasoppari yllättäen loppui ja Cave piti purkaa senhetkisistä tiloista
ja rakentaa uusiin tiloihin syksyllä.
Joten Merikosken muurin vieressä olevalla 40 metrin
poikkarilla vedettiin arki-iltaisin ees taas lukkotreenejä jotta kestävyys
olisi viikonloppuna tikissä. Ja se tuottikin tulosta. Koko talvi oli toki
vedetty Samin kanssa 5 päivää putkeen viikossa treeniä silloisella Cavella ja
sillä taso ja kovin redpoint nousikin köydellä yllättäen mulla 7b:stä 8a:han ja
Samilla 7c:stä 8b:hen. Oulun Cave oli tuolloin ollut vasta toista talvea
pystyssä, mutta sen vaikutukset kiipeilykuntoon oli heti huomattavissa.
Luultiin että oltiin nyt kovia jätkiä, mutta syksyllä tuli Kalymnoksella turpaan
aika huolella kun puutteet sormivoimassa oli hyvin nähtävissä.
Onko mielessä koskaan käynyt muuttaminen jonnekin muualle
kiipeilyn perässä Oulusta, vai pitääkö työkuviot siellä liian tiukasti?
Jos jotain viime vuosista olen oppinut, niin koskaan ei voi
tietää minkälaisesta elämäntilanteesta ittensä löytää, saati asumasta. Ainahan
se projektien sendaus on hiukan helpompaa jos matka kiville on alle 200km.
Parhaat kiipeilykaverit?
Kauniimpaa osapuolta ei lasketa pelkästään kiipeilykaveriksi
joten Sami, Jari ja Tomi. Samin kanssa ollaan treenattu ja kiivetty jo 15
vuotta ja yleensä aina saatu yhdessä vääntäessä toisistamme paras ja vähän
extraakin irti. Välillä toki voidaan kuulostaa kuin vanhalta avioparilta, jos
kiipeilyt ei jommalla kummalla kuljekaan, niin kuin haluaisi.
Veljekset, kuin Ilvekset. |
Tomin ja Jarin kanssa on vietetty lukemattomia tunteja
kivillä kiiveten ja naureskellen ja autossa tarinoiden tai musiikkia
kuunnellen. Poikien seurassa paskat kelit, muutamat itikat tai hassut
ajokilometrit ei tunnu missään.
Mitä kiipeilyn harrastajan kannattaa tehdä, jotta tulee
hyväksi ja vahvaksi?
Hyvä ja vahva on ainakin mulle suhteellinen käsite. Välillä
näkee, että joillekin kiipeilyn itse tarkoitus on vaan keulia mopolla muille, mutta onneksi yleensä aina löytyy joku joka keulii pitemmälle. Mutta jos lähtee
siitä että pyrkii voittamaan vain ja ainoastaan itsensä ja tulemaan sitä kautta
vahvemmaksi ja paremmaksi kiipeilijäksi niin silloin on kiipeilykin kummasti
helpompaa.
Ensinnäkin tarvitaan hyvä treenipaikka ja motivoitunut
treeniseurakin auttaa, jotta voi piiskata ittensä äärirajoille ja ylikin. Oulun
Caven merkitys oman kiipeilykunnon kehityksessä on ollut aika oleellinen.
Vaikka noita etelänkin kiipeilypaikkoja on tullut jonkun verran kierrettyä,
niin silti vastaan ei ole tullut montaa yhtä hyvää treenipaikkaa, jossa olisi
yhtä paljon haastavia ja monipuolisesti erilaisia otteita, saati tarpeeksi
jyrkät profiilit. Bonuksena ne omat replikat on ja pysyy siellä Cavella, eikä
otteet ja siten myös reitit vaihda paikkaa joka kuukausi tai ole liukkaita
kahvaralleja.
Jos olen jotain hoksannut vuosien saatossa niin sen että
mitä kovempaa treenaa sitä enemmän täytyy olla valmis panostamaan
lihashuoltoon, lämmittelyyn, venyttelyyn, ruokavalioon ja riittävään lepoon,
puhumattakaan muista arkeen ja elämään liittyvistä asioista. Eikä se riitä että
noihin panostaa hetkellisesti vaan sen olisi hyvä olla jatkuvaa. Se on myös hyvä muistaa että jos johonkin panostaa kaikkensa
se on yleensä jostain muusta tai joltain muulta pois.
Kiipeily on sen verran kokonaisvaltainen harrastus vai
pitäisikö sanoa elämäntapa itelle, että jos elämän muut osa-alueet ei ole
kunnossa ei kiipeilystäkään saa parasta irti, joten kannattaa pitää elämä
tasapainossa ja nauttia täysillä siitä mitä tekee niin ehkä se kiipeilykin
kulkee.
Joskus ilmeessäkin on Asennetta. Apothéose Assis, 8A. @Tea Tanskanen |
0 kommenttia :
Lähetä kommentti