Sami Haapakoski on Mankisen Antin ohella ehkä yksi niitä kiipeilijöitä, joista kulkee kanssakiipeilijöiden suussa monen monta tarinaa, ellei jopa legendaa. Sain ilon haastella herran kanssa pidemmän tovin ja ainakin yksi legenda pitää paikkansa, Sami on useimmiten erittäin viihdyttävää seuraa. Tässä jutussa keskitytään pääasiassa kiipeilyyn ja urheiluun liittyviin legendoihin ja tarinoihin, jos haluatte muihin varmistuksia niin nykäiskää miekkosta hihasta.
 |
| Vuoden Släbi "Two Pitches", 7B. @Sami Romppainen |
Kuka on Sami Haapakoski?
34 vuotta, Oulusta kotoisin. Perusoptimisti. Kiipeilyn
harrastusvuosia 16 vuotta, eli aloittelin 19-vuotiaana. Nykyään asustelen
Oulu-Helsinki akselilla, pääkaupunkiseudulla on tullut vietettyä 9- vuotta.
Helsingissä näin pitkään on optimistia pitänyt kiinni hyvä kiipeily, vielä
mukavampi kiipeilyseura ja erinomaiset treenimahdollisuudet. Oulun suuntaan
takaisin vetää taas esim. Simon uudet upeat kiipeilymestat ja perhe, sekä
ystävät.
Paino/ Pituus/ Apinaindeksi?
76kg/ 179cm (jos ei ole tullut lisää)/11cm.
Vetelit aikoinaan puolitosissaan yhden käden leukoja, mihin
tulokseen enkka jäi?
11 meni parhaimmillaan, mutta kädet ei tahtonu oikein
kestää. Kakkosen tein yhdellä kädellä joskus 20 kilon käsipainon kanssa. Tämä
kokeilu saattoi johtua osaltaan siitä, että punttisalilla tuli joku miekkonen
aukomaan päätään ja sanoi, että helppoahan sinun on kun olet nuin laiha. Tulistuin
hiukan ja nykäisin tällöin yhden käden leuan tuon käsipainon kanssa. Tokaisin
sen jälkeen tuolle miekkoselle, että et varmaan itsekään paina paljon yli 95
kiloa, joten anna palaa perästä.
 |
| Kun on voimaa, sitä pitää käyttää. Melankolia 7B+, campus. @Sami Romppainen |
Aloitit kiipeilyharrastuksen ilmeisimminkin Lehiksen (Jani
Lehtolan) kanssa Oulussa. Mistä ihmeestä idea?
Se on kyllä itse asiassa aika pitkä tarina. Olin ihan
pikkupoikana tosi liekeissä kaikkeen kiipeilyyn ja rimpuilimme kaikissa
ympäristön puissakin. Isä joskus yhytti meidät varmaan 15 metriä korkeista
puista, joissa loikimme puusta puuhun. Katsominen varmaan hiukka hirvitti ja
isä ilmoitti mut köysikiipeilykurssille. Tykkäsin siitä kyllä kovasti, mutta
silloin se ei vielä imaissut kuitenkaan mukaansa, vaan jatkoin kiipeilyä
puissa.
Vähän alle parikymppisenä törmäsin jossain juhlissa siskon
kummiin, joka harrasti kiipeilyä aktiivisemmin. Pääsinkin hänen ohjaamanaan
kokeiluretkelle Puokkarille. Ankea mestahan se oli jo silloin. Törmäsin
kuitenkin poikkaria kränkkäävään Lehtolaan, joka oli silloin harrastanut jo
vuoden verran. Siinä seinällä oli sellaisia disciotteita, jotka oli tuohon
aikaan muotia. Olin Myyty! Tuon jälkeen jouduin inttiin, mutta intin jälkeen
rupesimme harrastamaan ihan oikeasti tosissaan. Ryhdyimme käymään Niemiselissä
aina kun mahdollista ja perustimme hiukan Puokkaria vähemmän kämäisen Caven
Janin, Annusen, Erkin, Ilkan ja Jarnon kanssa. Se sitten jalostui squash-hallin
isompaan tilaan ja treenaaminen alkoi olla ihan oikeasti mahdollista.
Harrastitko kiipeilyä ennen bodausta? Muistelen, että kun
tulitte Janin kanssa käymään ekaa kertaa kisoissa Etelä-Suomessa, niin
naureskelitte partaanne kun porukka näytti ihan kukkakepeille. Missä vaiheessa
realisoitui se, että kiipeily ei ole ihan pelkästään voimaa, vai onko se?
Ei myö Janin kanssa koskaan bodausmielessä punttia
kolisteltu, vaan tykättiin painoharjoittelusta oheistreeninä. Kummallakin oli
tuossa touhussa omat vahvuusalueensa ja puntin ryskääminen kulki treenissä
mukana varmaan palttia rallaa kolmisen vuotta. Kyllähän myö hiukan
naureskeltiin Etelä-Suomen harrastajille, kun ne näytti ihan muikunruodoille.
Ekoissa kisoissa ei tosin kyllä tuolla puntin treenaamisellakaan tullut hirveän
kovia suorituksia. Oulussa kun ei ollut ketään
jo pitkään treenanneita kiipeilijöitä, niin treeni meni sellaisella ”Try and
Error” –metodeilla. Tuli siis testattua melko lailla kaikki mahdolliset
osa-alueet joita ei kannata treenaamisessa tehdä.
Kuitenkin halu päästä reittejä ylös oli niin kova, että
hakkasin päätä seinään (tai kiveen) niin pitkään, että se viimein meni. Pyrin
olemaan välittämättä myös lämpötilasta ja siitä, että reitti saattoi olla
hiukka märkäkin. Yritin vain kovempaa. (toimituksen huomio klassisista
Haapakoski sanonnoista: Jos se ote on märkä, niin purista kovempaa). Siitä
saattoi olla jopa apua tekniikkaankin, kun esimerkiksi jalkojen käyttöä piti
miettiä aika lailla tarkemmin otteiden ollessa märkiä. Hulluahan se toisaalta
oli, kun loukkaantumisriski oli varmaan koko ajan aika lailla korkea…
Alkuun ilmeisesti kiipesitte pelkästään köydellä
(Niemiselissä) ja lähinnä naureskelitte boulderoinnille. Se sitten ilmeisesti
imaisi kuitenkin mukaansa Vaasan myötä. Mitkä on voimasuhteet nykyään köyseilyn
ja boulderoinnin välillä? Et kai ole vielä aloittanut parjaamaasi jääkiipeilyä?
Kyllä, juurikin noin. Niemiseliin ajettiin välillä yötä
myötenkin ja mentiin sitten samoilla silmillä aamuksi töihin/ kouluun.
Sittemmin aloitin opinnot Vaasassa, jotka kestivät 5 ja puoli vuotta ja
kiipeily olisi varmaan loppunut ilman boulderointia. Treeniolosuhteetkin oli
hiukka haastavat. Mielikuvitusta joutui käyttämään ihan v***ti, jos halusi
treenata jotain tiettyä osa-aluetta. Sormivoimillehan boulderointi teki
kuitenkin hyvää. Boulderointiin on helppo ajautua, kun se on laiskan miehen
harrastus. Kypärällekin se on aika paljon helpompaa, kun bouldereita on niin
paljon helpompi yrkkäillä. Köysikiipeilyssä tykkään nykyään enemmän
saittaamisesta, kuin redpointtaamisesta. Kova redpointtaaminen on päälle aika
rankkaa puuhaa, kun saatat tippua samasta kohdasta 20m korkealla kerta toisensa
jälkeen. Ei ole vielä niin tylsää ollut, että jääkiipeilyä olisin alkanut
harrastamaan. Kuutti on kyllä houkutellut, mutta en ole vielä nöyrtynyt.
Leukojahan voi vetää vaikka cavellakin. Onneksi kiipeily on on niin
monipuolinen harrastus, että jokainen
voi valita oman osa-alueensa jota haluaa tehdä.
 |
| Highball boulderointia Kuopiossa. @Sami Romppainen |
Kyllä siitä on tullut leuka, jos toinenkin 2014 syksyllä
kiskaistua. Olin silloin aika hyvässä kunnossa. Ei sentään kolmen sormen
openina, mutta ihan normaalisti. Siinä listasta leuka on itse asiassa helpompi
vetää, kuin roikkua. Vedon ajan paine pysyy listaan paremmin. Siitä isommasta
nivelen keskilistastahan leukoja vetelee/ roikkuu helpommin. Siitä otteesta
taisin vetää ykkösen yhdellä kädellä 12,5kg lisäpainolla.
Minkä näet itse merkittävimmäksi lahjakkuusominaisuudeksesi
(Voima, taito, peräänantamattomuus…)
Kyllä se meikäläisen syömähammas on tuo peräänantamattomuus
;-). 90% kiipeilystä lähtee päästä, sen ainakin olen itse tullut todenneeksi.
Huonona fyysisenä päivänäkin kypärä voi pelastaa suorituksen, mutta harvoin
hyvä kondis korvaa sitä, että kuuppa ei pysy mukana tekemisessä.
Teillä on Janin kanssa aikamoinen hegemonia ja yhteinen tapa
prosessoida reittejä päästämällä välillä ylimääräisiä höyryjä suht.
voimallisesti ulos (Katso alla oleva video). Auttaako se suoriutumiseen/
lisääkö keskittymistä?
Tuo äriseminen kertoo meikäläiselle usein turhautumisesta,
mutta monesti myös into ja tsemppi purkautuu ulos kunnon karjumisena. Näin
vanhemmiten sitä alkaa olla niin väsyksissä oravanpyörän jäljiltä, että ei
oikein jaksa karjuakaan. Kunnon lataukset ja puhinat taitaa nykyään purkautuakin
vain lomareissuilla… Lehtolalle nuorempana saattoi tulla joskus
tsemppausmielessä karjaistua että ”P***le jos et yritä kunnolla, niin en
varmistakaan”.
Tuohon intensiivisen keskittymiseen liittyen tuli lukijalta
seuraavanlainen kysymys: Miten ihmeessä sulta ei hajoa paikat, vaikka teet
treenit aina sata lasissa?
Näin vanhemmiten on joutunut pohtimaan treenaamista aika
lailla järkevämmäksi ja kuuntelemaan kroppaa. Jos ekan tunnin jälkeen ei kone
lähde aukeamaan, niin sille päivälle joutuu suunnitelmaa tekemään muutoksia.
Lihashuollon merkitys on myös aika lailla tärkeämpää ja jokapäiväinen venyttely
on enemmän pakko, kuin sattuma. Nykyään tulee tehtyä enemmän lihashuoltoa, kuin
treeniä :-).
Edelliseen kysymykseen paikkojen hajoamiseen liittyen
kuulin, että olit saanut olkapään oireiluun hiljattain apua jäsenkorjaajalta.
Toimiko se oikeasti/ mitä siinä tehtiin?
Olkapää alkoi oikuttelemaan jo viime syksynä ja meni talven
aikana koko ajan vaan pahemmaksi. Tammi-helmikuussa se leipoikin sitten
kokonaan kiinni. Kävin vaikka millä tohtorilla, kunnes tuo kaveri hoksasi, että
solisluu oli väärässä asennossa. Olkanivel ei siis päässyt liikkumaan kunnolla
ja siitä johtuen sillä kädellä ei ollut voinut vetää kunnolla. Niitä tuhoja nyt
yritetään sitten korjailla pikku hiljaa. Kun toinen käsi ei toiminut kunnolla,
niin tuli kompensoitua tekemistä toisella kädellä ja siitä seurasi hiukka
lisäoireita.
Jäsenkorjaaja pyöritteli kättä aikansa ja solisluu muljahti
paikalleen ilman murjomista. Se on ollut sen jälkeen parempi, mutta muut
vaivat, kuten golfkyynärpää tarvitsevat vielä aika lailla lisäjumppaa, jotta
esimerkiksi kunnon voimatreeniä pääsee tekemään. Mutta aikaahan tässä on, joten
ei hätää. Syksyksi kuntoon.
 |
| 7 Veljestä, tuolloin 8A+, Nurmijärvi. @Jani Lehtola |
Sata lasissa tekemiseen liittyen, pitääkö huhu sormen hajoamisesta
Globalistilla paikkansa (napsahtamisen jälkeen vielä alas toppimanttelista)?
Kyllä tämäkin tarina on totta. Tokan muuvin aikana, jossa
vedetään kanttiin kuului sormesta napsahdus ja tuntui kipua ja tajusin sormen
menneen sököksi. Päätös kiipeilyn jatkamisesta tapahtui kuitenkin sekunnin
murto-osassa, kun tajusin että en pääse sillä sormella enää kyseistä muuvia
uudelleen lähiaikoina. Kiipesin reitin toppiin saakka, mutta toppimanttelissa
sormi kuitenkin petti, kun gastonista ei voinutkaan krimpata ja openina sitä
muuvia ei pystynyt tekemään, kun sormet petti alta. Joten topista tultiin
sitten alas. Kysseinen napsahdus kävi vuosi sitten keväällä ja sen jälkeen
siellä on tullut pari kertaa käytyä ihmettelemässä.
Onko sulla ollu idoleita kiipeilyn saralla?
Pikkupoikana Gullich oli aika inspiroiva kaveri. Sittemmin
on tullut arvostettua kiipeilijöitä, jotka avaavat reittejä. Sekin on siis
muuttunut siihen suuntaan, että arvostaa tuota työn määrää pelkän suorituskyvyn
sijaan.
Onko sulla treeniohjelma jota seuraat, vai kiipeätkö vaan
fiilispohjalta?
Jos suinkin on terveenä, niin peruskunto pitää saada hyvälle
tasolle, jotta on mahdollista saada huippukunto kestämään mahdollisimman
pitkään. Eli siinä on siinä mielessä selkeä struktuuri. Tarkempi jaksotus
liittyy oleellisesti sitten siihen, millainen reissu tai kisa on esimerkiksi
tulossa. Määrää pitää jaksaa tehdä peruskuntokaudella. Tuo jakso on myös
anteeksiantava, kun treenin ei tarvitse aina kulkea, vaan pitääkin olla
väsynyt. Kuntoa piikatessa sitten pudotetaan määrää ja treenataan lyhyempiä,
kovia treenejä.
 |
| Treenin jälkeen. Rage Against the Machine, 8a. @Jani Lehtola |
Miten yhden käden leukoja kannattaa treenata?
Tästä voisi kirjoittaa kirjan. Siihen
ei oikeastaan ole yhtä geneeristä ohjetta, vaan tämä kuten kiipeilytreenikin
liittyy yksilön vahvuuksiin. Kiipeilyynhän yhden käden leuoista ei ole
juurikaan hyötyä, joten kannattaa mieluummin käyttää se aika kiipeilyyn. Itse
tykkäsin tuosta leukojen vetelystä aikanaan niin paljon, että halusin sitä
tehdä. Tuotto-Panos suhde ei ole tuossa hommassa vaan kiipeilyä silmällä pitäen
ihan kohdillaan.
Itsellä oli tangossa 1m ja 25cm slingit, joista sai
tarvittaessa otettua hiukan apuja. Niistä kevyesti avitellen ensin sarjoja. Kun
kymmenkunta alkaa mennä metrin slingistä ihan kevyesti avittaen, pitäisi
ykkösen mennä ilman. Kun ykkönen menee, niin seuraavat kolme menee helposti ja
sitten on kehitys hitaampaa. Painotan edelleen kuitenkin, että tuo aika
kannattaa käyttää mieluummin vaikka otelaudassa…
Pari sun ensinousua/ toistoa on jääneet itselle erityisesti
mieleen. Miten esim. Unbreakable 8B Nurmijärvellä aukesi?
Olin kiivennyt juuri 7Veljestä ja katselin sitä kiveä eri
puolilta uuden projektin toivossa. Tuo Paholaisen (7C) istumalähtö oli
ilmeinen, mutta ei siinä meinannut kannikka irrota maasta. Se eka muuvi on sen
verran toivottoman tuntuinen, että vaikka siinä oli yksi jos toinen istuskellut
aikoinaan, ei kukaan ollut vissiin ihan tosissaan alkanut sitä työstämään.
Meikäläinen on taas kerran niin jästipää, että menin istumaan siihen alle
hiukka useammin. Hoksasin aika nopeasti, että se tarvii kyllä viileän kelin.
Gullstenin Andyn kanssa sitä sitten alettiin syksyllä hakkaamaan
puolitosissaan. Sainkin sen ekan muuvin tehtyä, mutta räpiköin lopun. Uudelleen
en silloin syksyllä enää sitä muuvia sitten saanutkaan tehtyä. Keväällä se
kruksi tuntui hiukkasen helpommalta fontsun reissun jäljiltä. Sainkin sen ekan
muuvin tehtyä pari kertaa, mutta jatko ei onnistunut. Kun viimein sain alun
tehtyä, päätin, että ”J******a en voi enää täältä topista tippua” Onneksi sen
voikin runtata ja pääsin ylös.
 |
| Kieli keskellä suuta kruksikin voi aueta...@Paavo Ikonen |
Entä Armoton 8B+ Mylliksellä.
Kai sitäkin varmaan kaikki oli käynyt kokeilemassa.
Looginenhan linja reitti on. Itsekin olin sitä kohtaa kalliosta katsellut ja
pohtinut, että onpahan hänkissä hieno underi. Mulla oli varmaan joskus aika
tylsää ja rupesin työstämään sitä sellaisella tosi hankalalla betalla. Muuvit
meni jotenkuten, mutta ei oikein tuntunut siltä, että niitä voisi linkkailla.
Toisen kerran testailtiin sitä Janin kanssa yhteistyössä. Jani yrkkäsi sitä
ihan eri tavalla, kuin olin aiemmin pohtinut. Kun katsoi sivusta, niin se tapa
näyttikin aika fiksulle. Vasen ranne meni kuitenkin myöhemmillä kerroilla
sököksi ja linkkaaminen ei onnistunut kevään viileillä. Kesän aikana sitä joutui vain muuvittelemaan
ja hermottelemaan yksittäisiä muuveja lihasmuistiin. Syksyllä olo tuntui
vahvemmalle ja ajattelin, että tämä on pakko kiivetä. Etusormessa oli
lähetyspäivänä aivan jäätävä kraateri edellispäivien kiipeilyistä, ja
jouduinkin aluksi teippaamaan sen sormen oikein paksulti. No eihän siitä
teippitullon kanssa tullut mitään ja ajattelin, että teippi pois ja tahtoa
peliin. Kaivoin pakolla sen kraaterin siihen kruksikrimppiin ja puristin niin
P***leesti. Tuolla kertaa itsensä tsemppaaminen vaati todellakin tahtoa. Sormen
paraneminen kestikin kaksi viikkoa. Mieli oli silläkin kertaa kroppaa vahvempi.
Tämänkin reitin kohdalla ensinousun tekeminen oli hankala prosessi, mutta
äärimmäisen palkitseva. Lehtolan Janin videoklippi todistaa yhden hienoista kruksimuuveista.
Mites Jedi Mindtrix? Työstelitte sitä ilmeisesti Janin
kanssa aika lailla, kun se oli vielä projekti ja sitten ruotsikset sniikkasi
ensinousun. Jäikö kaivelemaan, vai onko se vaan hieno reitti, johon oli mukava
tehdä toistonousu?
Joo, hiottiin Janin kanssa muuvit 2005 syksyllä kohdilleen.
Jani kokeili sitä niillä betoilla 2006 vuoden kesänä ja ruotsikset kuvasi betan
kyseisenä syksynä ja totesivat, että beta on helkutin toimiva. Martin
kiipesikin sitten ensinousun seuraavana keväänä 2007 ja minä toistin 3 viikkoa
sen perästä. En päässyt tekemään ensinousua, koska olin Vaasassa opiskelemassa
ja 2006 vuoden kesätöissä. Toistonousu kuitenkin lämmittää mieltä vaikka
myönnettäköön olis se FA ollut mukavampi. Janilla reitti oli harmittavan
lähellä jo vuonna 2006, mutta FA:n tekemättä jääminen taisi aiheuttaa
suoranaista pääkipua. Turha kuitenkaan valittaa, kun en päässyt aiemmin
paikalle. Reittihän on tosi hieno, varsinkin sillä lennokkaalla dynotyylillä.
 |
| Jedi Mindtrixin, 8b toistolla Niemiselissä. @Paavo Ikonen |
Mitkä muut ensinousut on jääneet erityisesti mieleen?
Ensinousuhan on aina sellainen löytämisen prosessi, joten ei
sieltä moni nouse erityisesti esille. Nykyään osa kiipeily prosessista menee
hiukka hukkaan, kun on kaiken maailman betavideot, joissa ratkaisu on jo
ratkaistu. Vanha termi ”Boulderproblem” voisikin nykyään olla ”Bouldersolved”,
mutta tähänkin voi todeta, että kehitys kehittyy.
Hienoja reittejä Suomessa?
- Kära Dagbok, 8b. Superhienot muuvit ja hieno reitti. Senkin puoleen reitti jäi mieleen, että olin hiukka motivaatiomontussa ja jouduin treenaamaan itseni ”kuolleista” takaisin eloon. Palo kiipeilyyn tuli takaisin.
- Sulttaani, 8a+. Sama juttu, tosi makeat muuvit. Se on myös Nummen reiteistä niin selkeä Linja. Isoja muuveja isoilla pinnoilla.
Hienoja reittejä Ulkomailla?
Ei varmaan erikseen nouse jotkut tietyt reitit mieleen, vaan
hienot kokemukset enemmänkin reissujen kokonaisuuksia, joissa ei pelkät hienot
reitit ole se oleellinen osa, vaan myös seura yms.
 |
| Sami omimmillaan. 7B ensinousulla hyvässä seurassa. @Jani Lehtola |
Teidän kiipeilyreissujen illanvietoista on aika hurjia
tarinoita. Pitääkö niistä edes puolet paikkaansa ja mikä on itselle
mieleenpainuvin retki?
Täysillä on tullut elettyä ja täysillä mentyä. Enemmän nuo
hupsutteluhommat ja ”After Climbsit” painottuu nuoruuteen. Noistakaan
kokemuksista en vaihtaisi mitään pois, sillä onhan en muistoja elämän arkussa.
Jos joku tornihuhu kaipaa vahvistusta, niin sitä voi tulla kysäisemään, kun
nähdään.
Oletko kuullut itse sanontaa ”Tuosta sua ei pelasta
Haapakosken Samikaan”, kun joku on joutumassa liriin?
Ei ollut tullut kuultua, mutta onneksi on tullut selvittyä
monesta kiipelistä.
Vapaa sana
Kun kiipeily puraisee, niin se vie mukanaan kokonaan.
Kannattaa pitää mielessä se, että jos haluaa kehittyä, niin kannattaa kiivetä
mahdollisimman paljon. ”Kiipeily parhaimmillaan on liikettä, ei vetämistä”.
Päätämme haastattelun lukijapalautteesta saamaamme
ajatelmaan ”Kysymykseen mitä ottaisin mukaan autiosaarelle moni valitsisi
varmasti Haapakosken Samin. Sillä asenteella selviytyy mistä vaan”. Samin jatko ”Elämästä selviää asenteella”.
0 kommenttia :
Lähetä kommentti