Atlantis, kerran vielä

Kun haastelin keväämmällä Haapakosken Samin kanssa, kuvasi tuo Oulun lihasten lesodius mielestäni osuvasti boulderointia laiskojen ihmisten harrasteeksi. Mukavuusalueellahan siinä mennään, kun samaa muuvia voi testailla usein lähes maan kamaralla ja reittiin voi ottaa sessiossa useita, tai useita kymmeniä yrkkiä. Sporttikiipeily onkin monesti jo hiukan psyykkisesti haastavampaa, kun yrkkien määrää per sessio joutuu nipistämään ja monesti saatat tippua topissa olevasta samasta kruksimuuvista toistuvasti. Trädissä pakettiin tietysti lyödään vielä jännitysbonari kokonaisuuden päälle.

Kun tuo palasien summa paketoidaan vielä puolentoista tuhannen kilometrin päähän, köydenpituuksia on päällekkäin useita, tai jopa kymmeniä ja suurena todennäköisyytenä on kelien haasteellisuus, niin asennoitumista vaaditaan tavalla jota esimerkiksi minulla ei taida olla. Keväällä haastattelin Hämäläisen Lauria poikien hienosti sujuneen Patagonia-retken jälkeen ja tuolloin Tampereen vahva poika mainitsi seuraavan kesän tavoitteissaan Atlantiksen Blåmannenilla Norjassa. Olinkin enemmän kuin ilahtunut, kun herra uutisoi viikko sitten Instagramissa reitin taittuneen. Kyseisenlainen omistautuminen saa aikaan sen verran vahvoja arvostuksen tunteita, etten malttanut olla kilauttamatta kaverille. 

Rami lähestymässä Blåmannenille elokuussa 2014. @Lauri Hämäläinen

Onnittelut hienosta suorituksesta. Kauden päätavoite tuli paketoitua hienolla tyylillä. Mikä fiilis?

Kiitoksia! Onhan tässä joo aika fiiliksissä. Reissu sujui pienistä haasteista huolimatta huipusti ja saatiin reittikin kiivettyä. Ei kai voi oikein parempaa pyytää. Oli mahtavaa huomata, että useamman vuoden työ kiipeilyn parissa ei ole mennyt ihan hukkaan, vaan kehitystäkin on tapahtunut. Toki tämä etappi antoi saman tien lisää potkua tuleviin haasteisiin ja takaisin Norjasta ajellessa reissukumppaneita Emmaa ja Ramia naurattikin, kun allekirjoittanut selasi Blåmannenin topoa intoa täynnä kuin ilmapallo tulevia koitoksia silmällä pitäen.

Milloin ensi kerran kuulit kyseisestä reitistä?

2007 menin ekaa kertaa Suviolan Juhan kanssa käymään Kvaloyalla. Kärkkäisen Jose oli silloin käynyt kiipeämässä Ultima Thulen itsekseen ja hehkutteli sitä hienoksi. Mekin kiivettiin Juhan kanssa Ultima Thule sillä reissulla, muttei toki pystytty silloin kiipeämään vapaasti muuta kuin yksittäisiä muuveja sieltä täältä. Kyseistäkään reittiä ei vielä silloin oltu vapautettu, mutta pohdittiin reitillä Juhan kanssa, että tämä olisi varmaan mahdollista kiivetä vapaasti.

2010 vuodesta saakka Kvaloyalla on tullutkin sitten käytyä aktiivisesti. Alkuvisiittien aikana tuli kuitenkin kiivettyä muilla kallioilla, kuten Baugenilla, koska Atlantiksellakin (joka on Blåmannenin helpoimpia vapaa-reittejä) on kiipeily sen verran tanakkaa, ettei sinne halunnut lähteä räpeltämään.

2011 lähdin Korosuon Sakun kanssa ensimmäistä kertaa Blåmannenille vapaa kiipeily aikeet mielessä, mutta se reissu päättyi farssiin. Saku kirjoittelikin siitä aikanaan hyvän tarinan omassa Haukkari blogissaan. Pakit tuli reitiltä ennen ekan pitchin puoliväliä. Keli oli niin kylmää ja vetistä, että tulin vielä kaupan päälle kipeäksi. Surkuhupaisinta tällä retkellä oli, että seinältä tuli illalla alas 3 norjalaista jannua ja kertoivat hyvinkin vaatimattomasti, että he olivat kiivenneet Atlantiksen. Yksi pojista vieläpä sanoi, ettei edes oikeastaan kiipeile, halusi lähteä vain ulkoilemaan työpäivän jälkeen. Tämäkään retki ei kuitenkaan tappanut kiinnostusta, vaan antoi lisää intoa palata seinälle myöhemmin.

Ultima Thule oli ollut itselle ehkäpä se päätavoite alkuvuosina, mutta ekalta kp:ltä tuli kiveä alas ja reitti muuttui aika paljon vaikeammaksi. 2014 tuli tehtyä Kvaloyalle kaksikin reissua. Ekalla reissulla Valosen Ramin kanssa kiivettiin Baugenilla hienoja 200m halkeamia, koska Blåmannen oli silloin(kin) märkä. Loppukesästä saatiin kuitenkin järjesteltyä uudelleen duunit niin, että päästiin sinne viikon pistolle. Sillä kertaa tavoitteeksi oli jo kristallisoitunut Atlantis. Ideana oli käydä tutustumassa reittiin, koittaa kiivetä koko reitti päivässä ja pyrkiä kiipeämään vapaasti niin paljon, kuin mahdollista. Tämä suunnitelma toimi hyvin, reitti tuli tutuksi, ja mikä tärkeintä, ajatus koko reitin vapaakiipeilystä juurtui syvälle takaraivoon. Tiesin että se on mahdollista, kunhan on vain aikaa ja hieman parempi kiipeilykondis.

2015 tein 2 reissua sinne. Eka reissulla koko feissi oli taas ihan märkä. Se siitä. Tokalla reissulla Alanin kanssa seinä oli hiukka kuivempi ja koitettiin lähteä sitä ihan oikeasti kiipeämään majoituskamojen kanssa. Saatiinkin kiivettyä puolet pitcheistä, mutta kruksi 7b+ oli hieman kostea ja minä liian heikko. Useampi 7:n kp meni kuitenkin vapaasti ja kiivettiin reitti taas kokonaan toppiin saakka.

Tänä vuonna huipulle oli satanut keväällä onneksi aika vähän lunta ja se edesauttaa seinämän kuivumista koko kauden ajan. Tästä syystä sovimmekin jo keväällä, että tänä vuonna kokeillaan uudelleen. Minä, Rami ja uutena tulokkaana Karjalaisen Emma Tampereelta. Tuoreena isänä Rami ei ollut elämänsä kiipeilykunnossa, joten hän  halusikin tulla pääasiassa kuvailupuuhiin. Emman kanssa tämä oli eka yhteinen ”kunnon” reissu, olimme kiivenneet yhdessä vain Olhavalla ja Tampereen kallioilla ennen tätä reissua. Olin kuitenkin vakuuttunut siitä että tämän mimmin kiipeilymotivaatiolla kiivetään isompia ja vaikeampiakin reittejä.

2016

Reissun lähestyessä alkoi piinaava sääennusteiden seuraaminen ja kuinka ollakaan, ensimmäisille reissupäiville oltiin luvattu kaatosadetta Kvaloyalle. Päätimme ajaa ensin Niemiseliin sadetta pakoon, mutta kallio oli kuitenkin niin märkää, että vaihdoimme suunnitelman Petäjävaaraan, jota voin suositella lämpimästi puolimatkan krouviksi. Hyvää sporttia hyvällä kivellä. Siitä jatkoimmekin matkaa muutaman päivän kuluttua Kvaloyalle ja Blåmannenille. Tarkoitus oli mennä heti suoraan treenaamaan kolmatta, kruxi köydenpituutta. Kävelimme ensimmäisenä aamuna reitin juurelle, joka tavanmukaisesti näytti kuitenkin taas märälle… Onneksi vastaan tuli Norski-pariskunta, joka kertoi reitin olleen kuiva ennen viimepäivien sateita. Eli märkyys ei ollutkaan valumaa joka pitäisi reitin märkänä taas koko kauden! Heillä oli fixiköydet kolmeen ekaan pitchiin, jotka he olivat kiivenneet jo aiemmin. Heidän osaltaan homma kaatui kuitenkin tokavikaan 6c köydenpituuteen, joka oli märkä. Pariskunnan isännän selkäranka vaikuttikin aika katkenneelta, kun koko reitin lähetys kaatui muutaman metrin märkään sisäkulmaan…

Keli oli muuttunut sateiden jälkeen täydelliseksi, jopa liian kuumaksi omaan makuuni. Ajattelimme kiivetä muutaman päivän sporttia toivoen, että reitti kuivuisi ennen Suomeen paluuta. Kahden hyvän sporttipäivän ja yhden lepopäivän jälkeen keli-ikkunamme ilmestyi ennusteeseen. Aamulla sää oli kuitenkin täysin tukossa, parkkipaikalla ei nähnyt kymmentä metriä pidemmälle. Pitkän puntaroinnin jälkeen päätettiin joka tapauksessa lähteä kokeilemaan. Onneksemme nousimme pilvipeitteen päälle jo lähestymisellä, pilviverhon päällä paistoi aurinko täysin siniseltä taivaalta ja mikä parasta, reitti näytti kuivalta! Seinän juurella haulbägiä avatessa huomasin, että olin unohtanut pakata kypärän. Ajattelin jo, että tähänkö homma nyt kaatuu. Tuollaiselle seinälle ei tee mieli lähteä ilman kypärää ja keli-ikkunakin näytti siltä, että seuraavan kahden päivän päästä alkaa taas satamaan. Rankan itsesäälin sekaisen itkupotkuraivarin jälkeen hovikuvaaja Rami astui avuksi ja lähti juosten hakemaan kypärää autolta. Meiltä meni ylös 2h 30min, mutta Rami pisteli edestakaisin juosten reiluun tuntiin! Respect. Itse asiassa tuo lepohetki oli varmasti kokonaisuuden kannalta todella hyvä, kiitokset ja kumarrus Ramille. Kiipeämään päästiin suunnilleen kolmen maissa iltapäivällä.

1kp. Ensimmäinen pitchi, 40m 7a meni ekalla ja olin todella tyytyväinen. Olin sen kiivennyt vapaasti jo aiemilla reissuilla, joten se oli onneksi tuttu ja meni yllättävänkin sujuvasti alun hermoilujen jälkeen.

2kp. Toka kp on erittäin hieno 35m 7a layback-halkeama ja sekin meni ekalla. Fiilis oli erinomainen, sillä voimia säästyi vaikeinta pitchiä varten hyvin.

 Atlantiksen 2.kp:n pumppaava layback täydellisellä kivellä. @Rami Valonen

3kp. Reitin kruxi on päällekaatuva 25m 7b+. Pitchi seurailee halkeamaa joka on suurimman matkaa ummessa, lukuun ottamatta poketin kaltaisia slotteja. Kiipeily muistuttaa enemmän sporttia kuin halkeamakiipeilyä. Kävin ensin nopeasti teknoamassa vaikeimman osuuden, jotta pystyin harjoittelemaan sen yliksellä. Naureskelinkin Emmalle, että ei ole aiemmin tullut tuollaisella tyylillä kiivettyä tällaisella isolla seinällä. Testailin muuvit rauhassa otteet harjaillen ja pikkutikkareita merkkaillen. Pienen tauon jälkeen pitchi menikin yllättävän hyvin, ekalla yrkällä. Tässä vaiheessa meinasin riemastua jo liikaakiin, ja olikin työn takana unohtaa ajatukset koko reitin vapaanoususta ja kokeilla taas keskittyä vain seuraavaan pitchiin.

4kp. Topossa seuraava kp on 55m stamina 7a täydellisessä diedraalissa. Se on kuitenkin luonnollista kiivetä kahdessa osassa, sillä puoleen väliin saa no-handin hyvälle hyllylle. Päivän viimeinen kp meni mukavan rauhallisesti ja saavuimme noin klo 23.30 hyllylle, jossa kaksi kiipeilijää mahtuu epämukavasti viettämään yön ilman porttista.

Fiilis oli huippu, sillä voimia säästyi ekan puolikkaan aikana huomattavasti, kun en tippunut kertaakaan. Yöpymishyllyllä oli hetken aikaa lähes taianomainen tunnelma, auringon käännyttyä seinämälle ja luotua kullanomaisen valon. Aurinko itse asiassa paistoi yöllä niin voimakkaasti, että lämpö teki nukkumisesta vielä epämiellyttävämpää.

Emma fiilistelemässä 4.kp:n diedraalia. Aurinko alkaa kääntymään pohjoisseinälle yhdeksän aikaan illalla.
@Lauri Hämäläinen

5kp. Odottelimme aamulla puoleen kymmeneen, jotta seinä kääntyy varjoon. Vesi oli jo vähissä, joten emme halunneet hikoilla yhtään pakollista enempää. Päivän ensimmäinen kp oli mukava lämppäri, 50m pitkä 6b+.

6kp. Reitin toinen kruksi kp, 30m pitkä 7b. Saavuttuani tämän kp:n juurelle ihmettelin pelon sekaisin tuntein tätä pitchiä. Se näytti vaikeammalta mitä muistin. Pystyä feissiä, ohut raita ja huonot jalat. Teinkin taas saman kuin 7b+:lla, eli teknosin ja testasin muuvit rauhassa yliksellä. Muuvit löytyi onneksi hyvin ja 45min levon jälkeen lähdin antamaan yrkkää. Pitchi meni kuin menikin taas ensimmäisellä yrkällä. Tässä vaiheessa tiesin, että jos reitti on vain tarpeeksi kuiva, saan kiivettyä lopun helpommat kp:t vapaasti. Tämän jälkeen seinämän profiili loivenee ja kiipeilyn laatu hieman heikkenee, loppureitillä kasvaa paikoin sammalta yms.

6.kp:n hintsu halkeama on yksi siisteimpiä köydenpituuksia joita olen kiivennyt. @Rami Valonen

7kp. Tämäkin 30m 6b+ kp meni jouhevan mukavasti. Kiivetessä ja haulatessa huomasin vain stressaavani tokavikaa 6c sisäkulmaa, joka oli antanut norjalaisille pataan. Yritin kuitenkin keskittyä olennaiseen ja kiivetä kp kerrallaan.

8kp. 50m 6c. Sisäkulma oli edelleen märkä. Päätin kuitenkin yrittää niin paljon kuin pystyn. Sisäkulman pohjalla oleva halkeama oli märkä, mutta onneksi sen verran hyvä, että sinne sai kohtuullisen hyviä sormilukkoja. Jalkaotteet sivufeisseillä olivat kuitenkin niin huonoja, että kiipeily märässä halkeamassa tuntui todella epävarmalta. Tässä vaiheessa väsymyskin alkoi painamaan. Ekaa kertaa koko reitillä huusin hätäisenä alas Emmalle, että on tarkkana, sillä saatan irrota missä vaiheessa vaan. Noin puolen tunnin taistelun jälkeen löysin itseni kuitenkin viimeisen kp:n juurelta! Viimeinen kp näytti suhteellisen kuivalta, olin varma että nyt tää menee! Väsymys ja vähäisestä juomisesta johtuva päänsärky alkoi vaihtumaan innostukseen siitä, että pian ollaan huipulla!

9kp. 30m 6b+ . Vikalla kp:lla sai nautiskella kiipeilystä! Reitti toppaa jyrkältä seinältä suoraan huipun viereen harjanteelle, jonne paistoi ilta-aurinko. Istuin hetken auringossa ihmetellen maisemia, ja sitä että lähes kymmenen vuotta sitten syntynyt unelma oli toteutunut, kunnes tajusin, että tarviihan tämä vika pitchi myös haulata ja varmistaa Emmakin ylös.

Kun oltiin kirjoitettu toppikirjaan nimet, hoksattiin että Burger King menee kiinni ellei pidetä kiirettä. Olimme syöneet päivän aikana vain muutaman snickersin per pää. Huippu on 1000m korkeudella ja haikki alas on hankalahko, varsinkin painava sika selässä. Reidet (ja koko kroppa) huusi hoosiannaa, mutta ehdittiin hamppareille!

Look good. Have fun. Safety third. Huipulla on helppo tuulettaa. @Lauri Hämäläinen

Millainen prosessi vuosien aikana liittyi siihen, että reitti nyt alistui?

Olen aika huono (=laiska) suunnittelemaan ja jaksottamaan harjoittelua mitenkään, joten olen vain yrittänyt kiivetä paljon ja monipuolisesti. Hionut niitä juttuja joissa olen huono. Niin kauan kun kiipeily on hauskaa, sitä tulee tehtyä paljon, ja siinä prosessissa voi vahingossa tulla vahvemmaksikin. Sitä mukaa kun olen kiivennyt hankalampaa sporttia, on myös vaikeammat halkeamat alkaneet taipumaan. Verrattain harvoin halkeamat kuitenkaan tarvitsevat kovinkaan kryptisiä halkeamataitoja, vaan perustaidot omatessa kokonaiskiipeilyn tason nousu auttaa myös siinä. Kevään Patagonian retken jälkeen pohdin, että Atlantista varten ei riitä pelkkä volyymitreeni vaan voimaa on saatava myös selkeästi lisää. Muistelin myös aiemmilta reissuilta, että kolmas kp vaatii ihan selkeää runttausvoimaa joten pyrin boulderoimaan keväällä aika paljon. Yhdistetty juoksu/bouldertreeni sopi muutoinkin tähän kauteen hyvin, sillä työkiireitä on ollut aika paljon.

Merkittävää tässä prosessissa on ollut myös pohdiskella pieniä palasia varsinaisen kiipeilyn lisäksi. Esimerkiksi miten hallita stressiä, keskittyä yhteen muuviin kerrallaan, kuinka säästää voimia haulaamisessa ja kuinka levätä seinällä tarpeeksi. Itsellä on aika huono tapa ottaa liian lyhyitä lepoja, joten nyt laitoin timeriin ajan jonka lepään esim. ennen seuraavalle kp:lle lähtemistä ja se toimikin erinomaisesti. Kokonaisuudessaan tää on ollut todella opettavainen prosessi.

Mitä seuraavaksi mielessä? Freerider? Golden Gate?

Olishan El Capitanilla tosi siistiä joku reitti vapaasti kiivetä. Ei kuitenkaan ihan lähitulevaisuudessa. Luulen että mun tarvii hankkia lisää jerkkua ranteisiin ennen sinne lähtöä.

Ensi kesänä on kyllä tarkoitus mennä takaisin Norjaan, koska siellä on vaan niin hienoja reittejä, sekä Blåmannenilla että muilla seinillä. Blåmannenilla on toinen 7b+ reitti, Pishtaco, jota olisi kiva käydä kokeilemassa. Samaten Ultima Thulea pitää varmaan käydä ainakin tyyppäämässä. Vaikka ”uusi” eka kp. on nykyään greidattu 7c+:ksi, vaikeudesta on hankala sanoa sen enempää, se on kuitenkin halkeama, ei niistä tiedä ennen kuin kokeilee.

Mitä pohdiskelitte Emman kanssa seinällä?

Pohdittiin itse asiassa aika lailla multipitch- ja bigwall etiikkaa. Tuolla Norjassakin porukka kiipeää noita seiniä aika kirjavilla metodeilla. Siitä moni on samaa mieltä että ”vapaakiipeily” tällaisilla pitkillä reiteillä tarkoittaa ainakin sitä, että jokainen pitchi täytyy redpointata. Mutta tarviiko ne kiivetä yhtäjaksoisesti? Toiset kiipeävät esim. pari-kolme kp:tä ja jättää sitten seinälle fixiköydet joita pitkin voi parin päivän levon jälkeen jumaroida itsensä high pointtiin ja jatkaa siitä. Myös varmistusten osalta on aika kirjavaa toimintaa. Toiset teknoavat köydenpituuden ensiksi ja jättävät kaikki piissit pinkpointtia varten reitille.

Me haluttiin ehdottomasti kiivetä reitti ”single pushina”, eli niin ettei tulla välillä alas lepäämään. Itse jätin kahden vaikeimman kp:n alkuun joitakin piissejä, molemmilla pitcheillä oli ikävät hyllyt alla ja mulla menee tämän suhteen omat nilkat etiikan edelle. Ja kyllähän se tietysti hieman helpotti kiipeämistäkin. Merkittävintä varmaan onkin, että määrittelee itselleen omat säännöt, miten haluaa kiivetä ja on sinut asian kanssa. Huomioitavaa olisi tietenkin, että on itselleen ja muille rehellinen.

Kokonaisfiilis?

Huippureissu. Kyllä toi Atlantiksen kiipeeminen oli yks siisteimmistä jutuista joita olen köyden päässä tehnyt toistaiseksi. Ramin kanssa on aina hauska reissata, ja Emman kanssa oli hyvä meininki seinällä vaikka itse välillä meinasinkin stressata, että kuinka tämä yrkkä tulee päättymään. Myös Emma sai kiivettyä vapaasti suurimman osan reitistä, se oli siistiä. Jumareita ei tarvittu kertaakaan. Itselle olisi jäänyt kurja maku suuhun, jos mukana ollut kaveri olisi ollut vain varmistajana ja jumaroijana. Näiden näyttöjen jälkeen uskaltaa lähtee uudestaankin Emman kanssa kiipeen seiniä ;)

Norja muuten?

Norja on kyllä edelleen yks siisteimpiä paikkoja mennä kiipeen. Varsinkin Kvaloya. Siellä on kaikkea, hyvää boulderointia, sporttia, Baugen ja tietenkin tuo Blåmannen. Ja hienompia maisemia saa kyllä metsästää ajan kanssa. Sen lisäksi mä voisin melkein tehdä oman Myth Busters jakson väitteestä että Norjassa sataa aina. Joka reissulla ollaan päästy kiipeemään yli puolet päivistä, moni vielä auringon paisteessa. Suosittelen vahvasti.

Gullknausen on yksi Kvaloyan hienoimmista sporttikallioista. Kuvassa Lauri Golden Showerilla. @Rami Valonen

Sponssit?

La Sportiva

Laurilta löytyy myös mainio instagram-tili

Share on Facebook Share on Twitter Share on Google Plus

About minaattori

This is a short description in the author block about the author. You edit it by entering text in the "Biographical Info" field in the user admin panel.