Deset island climbs: Paavo Ikonen #1 Seitsemän veljestä

Minulle muistorikkain ja monella tapaa merkitykellisin kiipeilyreitti on Seitsemän veljestä 8a+ Nurmijärvellä. Kiipesin sen syksyllä 2010.


Sittemmin otteiden hajoamisen ja uusien ilmestymisen jälkeen, reitti ei ole enää sama. Geologinen kiertokulku jatkaa matkaansa.

Kuva: Anssi Laatikainen. 

Aikataullisista syistä olin laittanut köyden varastoon ja keskityin boulderointiin. Keväällä 2010 työstin reittiä yhdessä muun muassa Haapakosken Samin ja Lehtolan Janin kanssa. Kaverit kiipesivätkin sen nopeasti. 

Jatkoin työstämistä yksin, omistin yhden Franklinin pädin. Vanhan liiton boulderijoitsijana pidin turhamaisuutena useita patjoja. Ennen sitä mentiin boulderoimaan niin, että oli neljä kaveria ja yksi pädi, ei aina sitäkään.

Keväällä jouduin pakittamaan toppikrimpeistä, aivan totaalisen voimattomana ja tuskallisen tietoisena siitä, että alla ei ole yhtään pädiä (se ainoa oli alun muuveihin sijoitettu), eikä spottereita. Huusin turhautuneena raukkamaisuuttani ja pelkoani kivikkoon putoamisesta. 

Seuraavana päivänä kävin ostamassa isoimman pädin, jonka Helsingistä löysin. Sääikkuna oli keväältä kuitenkin mennyt ja jouduin odottamaan syyskitkoja. 

Syksy oli vaikeaa aikaa. Terveyteen liittyviä ongelmia oli paljon. Sopivaa säätä ei tuntunut koskaan tulevan. Treenasin kun pystyin ja odotin. Olin jo luovuttamassa koko touhun monta kertaa. En uskonut, että jaksaisin enää seuraavana keväänä käyttää niin paljon energiaa kiipeilyyn. Olin lopussa monella tavalla.

Lähetys tapahtui 23.10.2010 toisella yrkällä. Huukki, krimppi oikealle kädelle, vasen pieneen listaan, oikea jalka lähemmäs, oikealla kädellä pitkä muuvi slouppiin, kaikki sujui helposti. Keskellä reittiä on dyno, joka aikana tiesin, että reitti menee.

Valtavasti tunteita samalla kertaa. Kiven päällä itkin ja nauroin yhtäaikaa. Lopuksi istuin pitkän aikaa pimenevässä illassa kiven juurella. Kliseisesti sanottuna, mutta hyvin konkreettisesti minulle, kyseessä oli tietyn aikakauden loppuminen. Onnistumisella oli valtava vaikutus tuleville vuosille.

Myöhemmin krooniset kivut saivat minut usein kysymään itseltäni: kaduttaako kun rikoit itsesi kiipeilemällä? Vastasin ja vastaan edelleen: ei, en kadu, sillä kiipeily on antanut enemmän kuin vienyt. Se on antanut kokemuksia, elämyksiä, itseluottamusta ja ystäviä, joita en olisi mistään muualta saanut.

Rikkoutumisten ja paikkailujen jälkeen ihminenkään ei ole enää samanlainen. Elämäkin jatkaa matkaansa.

Paavo

Share on Facebook Share on Twitter Share on Google Plus

About P.I.

This is a short description in the author block about the author. You edit it by entering text in the "Biographical Info" field in the user admin panel.