Kiipeilyssä parasta on itse kiipeily. Toiseksi parasta on kun pääsee jonkun reitin. Luultavasti kolmanneksi parasta on, kun ystävä pääsee reitin ja pääsee juurta jaksaen purkamaan muuvi muuvilta mitä, missä ja milloin tapahtui. Tänään päivällä, kun Paavo (Ikonen) laittoi tekstarin "Se Meni!", en meinannut malttaa pysyä palaverissa, vaan teki mieli mennä soittamaan ja kiljumaan pihalle. Kyseisen reitin osalta Paavo itse sanoi, ettei kyseessä enää ollut niinkään kalliokiipeily, vaan ylösnousu aika monen vaikean vuoden osalta. Olemme aika paljon retkeilleet, kiipeilleet ja puhuneet asioista ja voin allekirjoittaa kyseisen tiivistyksen. Kun herran kuvassa näkyvän teipatun keskisormen pulley poksahti samaisella katolla joitain vuosia sitten keväällä, ajattelin mielessäni että tuosta montusta on aika nousu. Sitä oli kuitenkin edeltänyt välilevyn pullistuman leikkaus ja suhteellisen pitkä kuntoutus. Viimeistään siinä vaiheessa, kun toisen käden pikkurilli poksahti myös leikkaustavaraksi, alkoi tuntua siltä että kiipeilyn osalta kuorma alkaa olla jo yhden harrastajan kohdalle tarpeeksi raskas.
Savossa ilma on kuitenkin raikkaampaa ja ihmisen on helpompi hengittää, kuin Kehä III:sen kupeessa. Muutto takaisin maalle nosti kunnon taas ennalleen ja yksinkertaisen brutaali treeni jäähallin boardilla, sekä Problemsolverin otelaudalla piikkasivat tarvittavan kuntopiikin esille. Kiipeilyssä pienet asiat vaikuttavat hämmentävän paljon. Fyysisesti reitti oli Paavolla paketissa ensimmäistä kertaa kunnolla 2014, jolloin räpsäisin alla olevat kuvat. Ei mennyt silloin ja loppujen lopuksi herra teki visiittejä luolaan 44 (siihen ei lasketa esim. WWWYCR:n sessioita).
Televisio-ohjelmissa moni julkimo on aina todella tyytyväinen, kun "on saanut olla tällä matkalla mukana". Itse saan yhtä usein oksennusrefleksin. Tämän matkan osalta käännän perinteisesti takin nurin niskoin ja olen tyytyväinen, kun olen saanut olla seuraamassa tarinan matkassa niin fyysisesti paikalla, kuin puhelimen päässä sessioita läpi käyden. Montun pohjalta nousu kerta toisensa jälkeen on antanut itsellekin uskoa pienempien vastoinkäymisten nujertamiseen.
 |
| Long Running Funk @Antti Liukkonen |
Onnittelut pitkän projektin kellistämisestä, onko onnellinen
vai helpottunut olo?
Kiitoksia. Olo on onnellinen ja helpottunut.
Mikä tekeleelle tuli nimeksi (ja miksi)?
Long Running Funk. Se kuvastaa tätä pitkää ja vaikeaa
prosessia.
Milloin projekti löytyi ja miten prosessi loppujen lopuksi
eteni löytymisestä nimeämiseen?
Tästä tuli paljon pidempi projekti kuin osasin arvata.
Siihen meni lopulta neljä vuotta. Olin avannut kyseiselle katolle muutaman
linjan. Katsoin, että Why Walk When You Can Runin vasemmalta puolelta tulee
syvältä linja, joka voisi olla mahdollinen. Kevään 2013 ja 2017 väliin mahtui
muun muassa yksi selkäleikkaus ja kaksi käsileikkausta. Noiden pulleyleikkausten
jälkeen menee vuosi aikaa, että on päässyt lähtötasolle.
 |
Kuvaatko reittiä muuveiltaan?
Alkuun on katossa kahdeksan erittäin voimallista muuvia,
krimppejä, sloupperi, pudotus, kneebar ja toehuukki. Sitten ollaan Why walkin
pystyosalla. Aika uniikkia kiipeilyä Suomessa, sanoisin.
Meinasiko jossain välissä loppua usko kesken?
Muutaman kerran meinasi. Kun leikkauspöydällä miettii, että
voikohan sitä enää kiivetä koskaan mitään kuutosta vaikeampaa. Henkisesti tämä
oli aika kova ponnistus. Lopulta redpointkruksiksi muodostui henkisesti ja
fyysisesti ihan viimeinen muuvi, josta onnistuin putoamaan liian monta kertaa.
Onko vaikeudesta hajua/väliä?
Tässä vaiheessa greidillä ei ole enää väliä. Tämä oli
enemmänkin ylösnousu pitkien vaikeiden vuosien jälkeen, kuin kalliokiipeilyä.
Jos pitää joku arvio sanoa, niin 8A tai 8A+.
Onnittelut vielä!
0 kommenttia :
Lähetä kommentti