Desert Island Climbs: Tapio Alhonsuo #2 Hydnefossen WI5, 160m

Päätin jo heti kättelyssä, että mun toisen Desert Island –reitin täytyy olla joku jääputous. Tiesin kyllä, että tästä valinnasta tulee vielä vaikeampi kuin edellisestä, kun koitin valita norjalaisten halkeamien joukosta sitä rakkainta.
Mä oon kiivennyt viimeisen kymmenen vuoden aikana aika paljon jäätä. Aktiivisimpina kausina yli 50 päivää vuodessa. Siihen on mahtunut monta hyvää linjaa, vähän turhankin monta. Niin monta, että tuntuu tavallaan etuoikeutetulta, että oon päässyt ja kyennyt kiipeämään niin makeita linjoja.
Niistä parhaimman valinta on mahdoton tehtävä. Miksi? Syy voi tulla mut tunteville yllätyksenä.
Jääputoukset ei ole mun mielestä erityisen persoonallisia. Tottakai ne on aina eri vuoren tai kanjonin kyljessä, ja ne saattaa kiemurrella vähän eri lailla, mutta ne on silti aika samanlaisia kaikki. Tarkoitan sitä, että kun niitä kiivetään, niin siellä tehdään aika homogeenisiä ratkaisuja ylöspäin menemisen mahdollistamiseksi. Ja siellä harvemmin tapahtuu mitään yllättävää.
Se johtuu suurimmaksi osaksi ihan vain jääkiipeilyn perusluonteesta, joka on paljon rauhallisempaa ja analysoivampaa ylöspäin menemistä kuin vaikkapa jonkun sun limitillä olevan kaltsireitin kiipeäminen. Tai niin se on ainakin mulla. Sen on pakko olla, jos haluaa jääkiipeillä loppuelämänsä. Ja mä haluan, koska mä rakastan sitä!
Mun parhaat muistot jääputousten suhteen liittyvätkin enemmän ihmissuhteisiin ja siihen, kuinka hyvin kaksi ihmistä voi yhdessä toimia yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Se on ollut mulle kiipeilyssä aina parasta. Se, mitä sen avulla on kiivetty, on jäänyt monesti toissijaiseksi. Köydellä itsensä sitominen toiseen ihmiseen ja siihen 100%:sti luottaminen on ollut palkitsevaa ja tavattoman opettavaa.



No, mun piti valita joku suosikkiputous kuitenkin niistä kaikista. Ja totesin jo, ettei se tuu onnistumaan. Ruskea Virta Korouomassa olisi tavallaan ehkä loogisin vaihtoehto - oon kiivennyt sillä niin paljon. Lokakuusta huhtikuuhun, kaamoksen märästä thinistä keväisen auringon polttamaan sohjoon: Ruskea virta on rovaniemeläiselle jääkiipeilijälle sama kuin keivi boulderoijalle. Oli sitten kyse trädimikstasta tai speeditreeneistä, sieltä löytyy kyllä aina tekemistä. Yksin ja yhdessä, tai sadan israelilaisen turistin kanssa.
Mutta Ruskean Virran valinta olisi vähän sama, jos valitsisin lempiruuaksi maksalaatikon, koska se on nopea, halpa ja maukas ateria.
Korouomassa olisi muitakin potentiaalisia, mutta mutta... ne eivät ole jääputouksia siinä mielessä, mitä mä jääputouksella eli jäätyneellä vesiputouksella tarkoitan. Se ei vielä riitä, että kesällä vettä valuu kallion kylkeä pitkin. Mun mielikuvissa veden kuuluu syöksyä jonkun kallionreunan yli ja tippua vapaasti alas laaksoon ryminällä.
Niitä varten pitää mennä taas Norjaan, vesiputousten Shangri-La:han. Niitä nyt on siellä kuitenkin eniten maailmassa pinta-alaan nähden. Niitä on niin paljon, että koko viisimiljoonainen kansa saa kaiken sähkönsä niistä. Eikä se ole kiipeilijöiltä pois pätkääkään.
Mutta niistä norjalaisistakin putouksista valitseminen, ei se sekään helppoa ole.
Varsinkaan kun en ole kiivennyt sitä putousta, joka vastaa mun mielikuvissa sitä täydellistä jäätynyttä vesiputousta. Se on Utladalenissa ja kun vesipisara irtoaa sen ylälaidasta, se osuu seuraavan kerran seinään 250 metriä alempana. Sen taika ei ole pelkästään siinä; sillä putouksella on myös niin iso virtaama, että mikään pakkanen ei pysty sitä ikinä kokonaan kahlitsemaan. 
No, mä en valitettavasti sitä voi kuitenkaan nyt valita, koska en ole sitä kiivennyt, tai saanut edes yrittää. En ole itse asiassa edes nähnyt sitä kuosissa. Voisin kyllä silti kirjoittaa siitä vaikka 2000 sanaa, mutta koitan nyt kuitenkin valita autiolle saarelle putouksen vähän eri näkökulmasta. 
Ja se näkökulma on greidi. Kyllä, valitsen putouksen greidin perusteella! Tosin en sillä perusteella, että se olisi WI7, vaan sillä perusteella, että se on WI5. Wanha kunnon vitonen! Itseasiassa en siis valitsekaan autiosaarelle tiettyä jääputousta, vaan valitsen sinne jäägreidin. WI5:een nimittäin mahtuu suurinpiirtein kaikki maan ja taivaan väliltä.

Reitti #2: Hydnefossen WI5, 160m

Jäägreidit ei ole helppoja. Yli kymmenen vuoden kokemuksen jälkeen tajuan niistä mielestäni vähemmän kuin joskus aikanaan parin vuoden kokemuksella. 
Mutta yksi asia on mulle selkeytynyt: se on se, mitä WI5 tarkoittaa. Se tarkoittaa pystysuoraa jäätä, joka on helppo varmistaa. Kuulostaa yksinkertaiselta. On aika saatanan kaukana siitä.
No selkeytetään aluksi mitä WI4 tai WI6 tarkoittaa. WI4 on vitosta helpompaa. WI6 on vitosta vaikeampaa. Millälailla, kuinka paljon tai kenen kanssa, jää täysin vuodenajan, vuorokaudenajan, planeettojen asennon ja Viking Loton varaan. Loppuartikkeli keskittyy siihen vitoseen.
Sitten selkeytetään, mitä pystysuora tarkoittaa: se tarkoittaa lähes tai kokonaan yhdeksääkymmentä astetta, eikä esimerkiksi 80 astetta, kuten vaikka Ruskea Virta saattaa maksimissaan jostain jyrkimmästä kohdastaan olla. Ja se, että joku putous on ”helppo varmistaa”, ei tarkoita sitä, että jääruuvin voi laittaa mihin tahansa – se tarkoittaa sitä, että se on turvallinen kiivetä. 


Hydnefossen oli se putous, joka selkeytti jäägreidit mulle, ja nimenomaan sen keskilinjan WI5:n avulla. Hemsedalin uusimmassa topossa lukee nimittäin hyvin selkeästi:
This is the benchmark WI5 in Norway.
Jos jäägreidien sielunelämä yhtään sua kiinnostaa, ja jos koet pystyväsi vitosta kiipeämään, tämä on se putous, joka sun pitää kiivetä. Se voi nimittäin olla rikastuttava kokemus, se mitä se vitonen tarkoittaa, kun sitä ysikymppistä jäätä ei ole 15 metriä, vaan kun sitä on 150 metriä.
Ja silti se on solidia jäätä. Se on upea, ja ehkä jopa harvinainen kombinaatio. Yleensä se on joko tai: putous on joko jyrkkä, tai sitten se on solidi.
Jääputoukset nimittäin luikertelevat lähes poikkeuksetta jotain rikkonaista feissiä alas, jolloin niihin tulee väkisinkin steppejä ja loivia pätkiä. Tällaisissa putouksissahan on yleensä jää hyvin tukevasti kiinni: sehän on jäätynyt kiinni vuorenseinämään. Jos vesi taasen tippuu ilman halki, ja alkaa jäätyä verhoksi tai pilariksi, se on kiinni korkeintaan ylhäältä ja alhaalta. Sellainen on huomattavasti heikompi ratkaisu, ja on omiaan muuttamaan aurinkoisena ulkoilmakokemuksena alkaneen päivän pimeäksi horror showksi, josta näkee painajaisia vielä pitkään. 

Hydnefossen on eteläisemmässä Norjassa, noin 200 kilometriä Oslosta luoteeseen. Putousta ihailevat vuosittain kymmenettuhannet ihmiset, jotka ajavat sen ohi matkallaan läheiseen Hemsedalin hiihtokeskukseen. Harvemmat kuitenkaan kiipeävät sen.
Huolimatta siitä, että Hydnefossen on ensinoustu vuonna 1979 kivikautisilla välineillä nykystandardeihin verrattuna, Hydne ei ole mikään kävely puistossa. Siihen viitataankin useimmiten WI6:na – ja nähtävästi se on seikka, jonka Hemsedalin topo haluaa korjata. Tämä greidaus asettaakin Hemsedalin topon selkeästi tukemaan Pohjois-Amerikkalaista greidausta Wikipedian version sijaan.
Miksi siihen sitten viitataan usein kutosena? Sitä voi ehkä joskus perustella olosuhteilla. Mun veikkaus on kuitenkin se, että se johtuu jatkuvuudesta. Hydne on yksi jatkuvimmista putouksista, mihin oon törmännyt. Musta ei tuntunut sitä kiivetessä kertaakaan siltä, että olisin ollut loivemmalla kuin pystyllä, tai kukkakaalien takia jopa pikkasen hänkillä jäällä. Ero ”normaaleihin” vitosiin, joissa saatat kiivetä 20-40 metriä pystyä jäätä päästäksesi hetkeksi loivemmalle maastolle, on iso. Jos tavoitteena on kiivetä 60-metrisiä pitchejä, niin meno tuntuu varmasti lennokkaalta standardiräkillä. 
Mutta nyt ollaankin siinä WI5:n määrittelyn ytimessä: Alpinistin taulukko kertoo meille, että WI5 tarkoittaa melkein tai kokonaan pystyä jäätä, melkein tai koko köydenmitan matkalla. Huonompi varmistettavuus pienentää pituusvaatimusta, mutta sitä ei määritellä, että miten tai kuinka paljon. Wikipedialle taas riittää parikymmentä metriä pystyä kiipeilyä. Ei ihme, että jonkun vitonen voi olla jonkun kutonen.
Henkilökohtaisella tasolla täytyy sanoa, että oon aika kauan jo ollut sitä mieltä, että WI-greidit sopivat ennen kaikkea multipitch-jään kuvaamiseen, eivätkä alle 60-metristen reittien arviointiin. 20-metrisistä puhumattakaan. M-greidit sopisivat mielestäni paljon paremmin lyhyiden jääreittienkin greidaamiseen, mutta M-greideissä on omat ongelmansa: eri maiden ja alueiden huono vertailtavuus nyt vaikka ensimmäisenä.
Virtaavan veden jäätymisessä erilaisiin ympäristöihin ja olosuhteisiin on valtavaa monimuotoisuutta. Miten greidataan putous, joka on kolmosta 200 metriä, mutta sen keskellä on 30 metriä pystyä? Tai entä jos se pystypätkä on putouksen alussa? Entä pitkä irrallinen pystypilari, jonka takana voi kuitenkin stemmata kalliota vasten, eikä paino edes tule käsille? Tai pitkä verho, johon ei voi laittaa ruuveja, koska se ei kanna alhaalta, mutta kallion puolella kulkee täydellinen kamuhalkeama, joka tekee varmistamisesta helpompaa kuin nelosen jäähän ruuvien upottaminen? Entä loiva, mutta pitkä jääliru, joka on helppo kiivetä, mutta jäätä on vain 2cm paksu kerros piirteettömän kallion päällä? Sitä ei pysty varmistamaan, mutta se on silti helppo kiivetä jos pää kestää. Kuinka vaikea se sitten on?

Mikä on vitosta, mikä ei, kiinnostiko se mua alun alkaenkaan ja mitä mä haen takaa? En muista enää. Koitan sanoa sitä, että jääkiipeilemään lähteminen on aina seikkailuun astumista. Sä tiedät lähtiessäsi ainoastaan sen, että mitään eksaktia greidiä päivän suorituksille sä et tule kirjoittamaan illalla sun harjoituskalenteriin. Mutta täyden päivän sä Hydneltä ainakin saat.

Share on Google Plus

About minaattori

This is a short description in the author block about the author. You edit it by entering text in the "Biographical Info" field in the user admin panel.

4 kommenttia :

Lauha kirjoitti...

Hitto että mie tykkään tän tyypin tyylistä ja tavasta kirjoittaa.

Ei muuta. Kiitos.

Emma kirjoitti...

Kiitos Tapsa ja kiitos Työväen kiipeilijät. Vitsi miten hyvä mieli tulikaan tästä jutusta. Terkkui Tampereelta!

tapsa kirjoitti...

kiitos emma&lauha! arvelin ettei artikkeli greideistä voi mennä ihan metsään kun on MTK kyseessä.

Antti Liukkonen kirjoitti...

Grade Matter ��. Kiitokset vielä Tapsalle, sanan säilässä löytyy. Kreidit ovat aina niin puhuttava osa kiipeilyä, että niihin pohjautuen tullaan tekemään kauden 2016 aikana ihan oma spesifi juttunsa.