Perttu Ollila. Jo aikuisen miehen ikään ehtinyt halkeamakiipeilyn keihään kärki Vakka-Suomesta. Kuvissa moni lukija tunnistaa herran poninhännästä ja pullakoista hauiksista (joista toinen on valitettavasti ollut hetken pelistä pois). Kun on kysellyt kiipeilyn harrastajilta heidän arvostamiaan kiipeilijöitä, on useammasta kuin yhdestä suusta noussut esiin ajatus pioneereistä, jotka avaavat reittejä toisten kiivettäväksi. Kustavin osalta voi Pertun kohdalla nostaa hattua päästä, sillä sen verran monen reitin kohdalla ensinousijaksi on kyseinen herrasmies kirjattu. Kiitoksena ensinousupioneerin työlle, kukin lukija voi ottaa kesällä kalliolle mukaan oman teräsharjansa ja rapsutella jo avattujen linjojen kupeita hiukan puhtaammaksi, jotta ne kiipeilykuntoisina säilyvätkin.
 |
| Rautaneito ja ensimmäinen suvi Kustavissa, 2003. @Eljas Honka-Hallila |
Paino/
Pituus/ Apinaindeksi?
63 / 174 / +10
Penkki ja
Leuat?
Penkki-innostuksen aikaan tuuppasin oman painon kaksinkertaisena. En
usko siitä olleen mitään hyötyä kiipeilyn kannalta, pikemmin päinvastoin.
Viimeksi kun vetäisin, leukoja meni 62. Nyt olenkin sitten ollut puoli vuotta
roikkumiskiellossa.
Sulle kävi
syksyllä 2016 haaveri käden osalta. Mitäs siinä meni rikki/ miten se tapahtui?
Alkaako kuntoutus näyttää jo valoa tunnelin päässä?
Se oli ihan vain sisäboulderointia, muuvina kaikki raajat irti -dyno
viistoon ja lipan reunan yli. Jännittynyt vasen hauis kopahti vanerin kulmaan
ja repesi irti luusta. Käteeni rakennettiin pikku ankkuri ja laitettiin jänne
kasvamaan takaisin luuhun, pikkuhiljaa. Valoa näkyy jo tunnelin päässä, vaikka
olo edelleen on yksikätinen. Takana on mitä pimein talvi, mutten viitsi säälitellä,
sillä niin paljon kovemmin kiipeily on joitain tovereitani kolhinut.
 |
Teini-ikäinen mutanttininja, 1994. @Perttu Ollila
|
Mikä veti aikoinaan kiipeilyyn mukaan ja mikä siinä pitää edelleen kiinni?
Kävin taannoin nostalgiakävelyllä lapsuuteni lähiössä ja totesin,
ettei siellä taida olla kerrostalot pois lukien rakennusta, jonka päälle en
olisi kiivennyt. Teini-ikä eksytti kamppailu-urheiluun, mutta palasin
kiipeilyyn, kun löysin Turun sisäkiipeilytilat. Laji on niin monipuolinen ja
kokonaisvaltainen sisältäessään kaiken sisäjumpasta seikkailuihin suurilla
ulkoseinillä maailman toisella laidalla. Se on myös elämäntapa, jota nykyään
työstän sopivaksi elämänkulun vaatimuksiin.
Olet
kiipeilyväen ajatuksissa parhaiten tunnettu halkeamien erikoismiehenä. Onko
trädi sulle kiipeilyssä se juttu, vai tuleeko onnistumisen elämyksiä kapuilun
muistakin osa-alueista?
Trädissä vapaus ja vastuu omasta noususta korostuu enemmän kuin
sporttikiipeilyssä. Erilaiset halkeamat ovat ilmeisin tapa toteuttaa tätä
ihannetta. Lisäksi feisseillä otteet ovat ties missä, mutta halkeamalinjoissa
on yleensä koko matkalla jotain, mistä saan kiinni tai mihin voin tunkea
raajani. En kiipeä sporttia sen kovempaa kuin trädiä. En edes osaa nimetä
mitään erityisiä sporttionnistumisia, mutta trädissä onsight-cv:ssä on
ikimuistoisia, korkean historiallisen prestiisin halkeamia: Thanatos, Twilight
Zone... Mutta tulee niitä elämyksiä muualtakin. Olen aina tykännyt mielen
ja räkin keveydestä, joka seuraa siitä, että lähtee onsaittamaan monen
köydenpituuden puhdasta pulttireittiä. Korkeus ja ilmavuus saavat minut
hihkumaan. Toistaiseksi en ole oikein saanut onnistumista yhdistymään silkkaan
iloon, jos kapuilu on sitä, että nykäistään takamus irti maasta ja tehdään
muutama muuvi patjan päällä.
 |
Kakkosen kannustamista Skandinavian hienoimman halkeamapitchin päällä: Thanatos, 2009.
@Perttu Ollila
|
Kumpi
antaa paremmat sävärit: fyysinen runttaaminen hyvillä varmistuksilla vai
henkinen ja hintsu hiippailu kuolemaa uhmaavilla piisseillä? Vai näiden
yhdistelmä? Vai onko se päivästä kiinni?
Se on päivästä kiinni. Fyysinen ja täydellisesti
varmistettava reitti on tavallaan hyvin sporttimaista. Silti erona tulee se,
että piissit pitäisi pystyä laittamaan ja toisaalta pitäisi päättää, milloin
jättää piissin laittamatta, jotta saa muuvit tehtyä. Mitä tulee säväreihin,
reitin helppoutta kompensoi sen henkisyys. Onhan se mahtava tunne hiipiä
norjalaista viitosen släbiä, kun mihinkään ei saa mitään ja ständipaikkaakaan
ei näy missään. Fyysistä runttaamista kuolemaa uhmaavilla piisseillä taas pitää
annostella harkiten ja juuri oikeisiin päiviin. Ne, ketkä sen taiten tekevät,
tietävät, kuinka elämä moisessa amplifioituu. Sudenkuoppana tässä on se, että
tuollaiset nousut voivat muodostua narkoottisiksi ja elämän vastaisiksi.
Treenaatko
halkeamakiipeilyä varten mitenkään spesifisti, vai onko treeni talviaikaan
peruspuntteilua ja sisäboulderointia?
Halkeamankaltaisuutta on hankala talvella tavoittaa. Ehkä jotain
peruspuuhasta poikkeavaa ja halkeamataistelua palvelevaa on tullut tehtyä. Sen
sijaan että antaisi treenimuuvien vain virrata, ne kannattaa opetella
jäädyttämään kesken kaiken hyväksi toviksi ja kummissa paikoissa; pitäähän
kesälläkin piissejä laittaa, eikä se aina käy niin nopeasti. Ylös kiipeämisen
ohella on hyödyksi kiivetä aitoja muuveja myös alas. Kun nimittäin onsaitissa
kumminkin lukee väärin ja tukkii kädenpaikat piisseillä, on sitten kiva pystyä
putoamatta kiipeämään takaisin hyllylle tuumaustauolle. Kun taas selkeitä
lepopaikkoja ei ole, pitäisi pystyä puolilevossa palautumaan nopeasti
seuraavaan kovaan sekvenssiin. Opettelin itse kiskomaan leuat tasan 20 toiston
sarjoissa siten, että palautukset supistuivat 60 sekuntiin. Sain 10 minuuttiin
näin mahtumaan 140 leukaa. Oikeastaan kaikki yllä mainittu treeni on palvellut
sitä, että olen ulkona niin vahvassa kunnossa, että voin kiivetä huonosti.
Entä
kesäaikaan? Kiipeätkö treenimielessä esimerkiksi määrää vanhoilla reiteillä,
vai meneekö aika uutta etsiessä ja reittejä avatessa?
Toistaiseksi uuden nälkä on ajanut muun ohi – ihan sillä
hinnalla, että kohtuuttoman monet kauden kiipeilypäivistä ovat olleet pelkkiä
linjanvalmistelupäiviä. Sainpa yhtenä kesänä harjausvammankin käteen. Ehkä ne
uudet linjat täältä vähitellen loppuvat.
Millä
keinoilla yleensäkin pidät kroppaa iskukunnossa (hauista lukuun ottamatta), kun
et kuitenkaan ole enää ihan untuvikko?
Ikämiehellä korostuu kaikki se räplääminen kallion juurella ennen
kovalle reitille lähtemistä. Sormien nivelet ovat itselläni Akilleen kantapää,
jota olen hoivannut metyylisulfonyylimetaanin ja glukosamiinin cocktaililla.
Lisäksi kesään kuuluu hevoslinimenttiä ja kylmäpussittelua, talveen ennen
vanhaan ahkeraa avantouintia. Tapasin myös käydä hermoratahierojalla. Ihmiset
näyttävät saavan hoivavaikutuksia kuka mistäkin. Selvästikään iskukunto
ei ole vanhemmiten verenhimoisen treeniohjelman seurausta. Ehkä opettelen vielä
itsekin chillauskiipeilyn alalajin.
Vakka-Suomen
klassikot sinun mittapuusi mukaan TOP-3 tyylillä (ja mahdollisesti miksi):
Oma mittapuuni ei välttämättä tee klassikoita, vaan yleisö äänestää
jammeillaan. Listaan vaikeusjärjestyksessä sellaisia, joiden klassikkoasema
näyttää olevan yleisesti hyväksytty, enkä ymppää mukaan unohdettuja aarteita ja
yhden kahden nousun reittejä.
Sormihalkeama:
1. Hirvi edellyttää sorminäppäryyttä ja herkkyyttä
halkeamien välisissä siirtymissä julmetun komealla släbilaatalla. Kiipeilijät
kiertelevät tätä kuin kissa kuumaa puuroa. Flässäsin reitin toistonousun vuonna
2002 – ja Kustavi-kiipeilyn eetos oli syntynyt.
2. Nostalgia on aiheellisesti arvostettu, sen pystyosuuden
sormijammit syviä ja kokonaiskorkeus miellyttävä. Reitin rinnalle ja ylikin on
kuitenkin pakko nostaa flarettavien sormijammien kestävyysreitti Kronos syö
lapsensa. Huomaan itse aikoinaan aliarvoineen tämän reitin hienouden.
3. Päiväuni on siitä poikkeuksellinen seudun vaikeista,
jyrkistä reiteistä, että se on noustu useaan kertaan, enemmän tai vähemmän
turpein sormin.
 |
| Ensinousija fiilistelee. Kronos syö lapsensa Hopiavuorella 2006. @Jenni Härkönen |
Käsihalkeama:
1. Säkkipilli on Kustavin jammikouluhalkeama. Monet muut ovat
tavoittaneet sen soinnin hienouden itseäni paremmin. Kunnioitin Säkkipillin
5-vuotisjuhlissa reittiä nopeussooloamalla sen 10 kertaa peräjälkeen, ilman
teippiä. Sähköpaimen on mielestäni kiehtovampi käsihalkeama tuossa
vaikeusluokassa.
2. Dead Ringers alkaa rytmikkäällä käsijammailulla, kun taas
yläosassa odottaa se, minkä takia monet Kustavin-kävijät ovat maanisesti
kuluttaneet bensaa ja camalotin vaijereita.
3. Seireeni on tehty esijammilliseen aikaan ja on sittemmin
tuntunut minusta paljon kepeämmältä. Silti reitti kuuluu vaatineen revenneitä
vatsalihaksia ja koko kaudeksi turtuneita kämmeniä – klassikkoainesta siis.
Leveät
röörit:
1. Kivekset on paras leveä chimney. Sen pyöreät kiilakivet ovat
juuri sopivassa kohdassa ja toppauksen avautuma armelias. Silti, voiko sieltä
pudota?
2. Kylmä hönkä nimensä mukaan puhaltaa heti kasvoille, ei
mitenkään tervetulleeksi toivottaen. Onneksi kaikki eivät usko.
3. Kirnu viimeistelee Vakka-Suomen-reissun. Tämä kulmaoffari on
matala, mutta ani harva jaksaisi useampaa Kirnua päällekkäin.
Halkeamaniksipirkka:
Pikku kivillä suosittelen etsimään kaikenlaisia rakosia ja paasien
välisiä kolosia, jonne voi tunkea itseänsä oppimaan. Eikä muutenkaan pidä mennä
metsään vain reittien saati numeroiden takia, vaan leikkimään. Yläköysittely ei
ole oikeaa kiipeämistä, mutta halkeamatekniikka tulee kyllä parhaiten siinä,
että ilman putoamisen paineita opettelee leipäkkäämään pysähdellen ja
halkeamaan kurkistellen sekä täyttämään luovasti tyhjää tilaa jammaten. Niin
ikään voi hakea tuntumaa siihen, kuinka flarettava halkeama on oikeasti liian ulospäin avautuva eikä mentaalinen häikkä.
 |
Kattohalkeamatreeniä Maskussa: Kahvojen ketju, 2010. @Heikki Karla
|
Parhaat
kengät halkeamakiipeilyyn?
Tilaa saa olla totuttua enemmän ja varpaat suoremmassa kuin
hänkkien painamisessa. Tossun ei kuulu näyttää petolinnun nokalta. Kumia olisi
hyvä olla muuallakin kuin kengän pohjassa. Kapeisiin halkeamiin jotain sen
tyyppistä kuin La Sportivan Barracuda. Näin sitä jalkaa jammataan. Nämä
suositukset ovat toisarvoisia silloin, kun halkeama on niin katoava, että jalka
joka tapauksessa astutaan vain saumaan, reunaan ja listoille. Offareissa taas
koko nilkan peittävät kengät ovat mainiot. Teippi kun joko unohtuu tai ei edes
pysy luiden päällä, ja jaloista tulee veripalttua.
Teippi vai
jammihanska? Vai onko ne jekuttamista?
Meille tuli varmaan Suomen ensimmäiset jammihanskat, mutta itse
vieraannuin niistä. Olen aivan sinut halkeamakivun kanssa, mutta murtuneet
rystyseni eivät tykänneet jammihanskojen tuomasta paineesta. Saan työnnettyä
hankalahkoon 2,7 senttiä levään halkeamaan käden niin, että suurin osa
kämmenselästä on halkeamassa. Hanskoilla tällainen etu on menetetty. Toisaalta
nahkaansa ei kannata puhkoa liian syvälle, sillä ruvet eivät oikein pääse
paranemaan jammauskauden aikana. Jekuttaminen on suhteellista. Tsekissä minulle
sanottiin, että täällä kuuluu käyttää jammihanskoja. Jotain epäilyttävää niissä
silti on. En ole aivan varma niistä oppimisen kannaltakaan. Hanskoilla voi
selvästi päästä jammaamisen epäintuitiivisuuden yli ja oppia tekniikkaa, mutta
monet, jotka näin ”oppivat”, läiskivät kesästä toiseen hanskakättään halkeamaan
kuin kuollutta lahnaa. Liputan siis teipille, jota kieltämättä kuluu paljon,
myös sormiin.
Turku /
Vakka-Suomi vs. Muu maailma. Onko tuota asetelmaa enää?
Turku kustavilaistui riittävästi, sitten muu maailma.
Sellaiset pääkaupunkiseudun komistukset, joita toistakymmentä vuotta sitten
kierrätin Vakka-Suomessa, tulevat nykyään Kustaviin kevätjammeille ja lähtevät
sitten urheasti tavoittelemaan vaikka mitä Amerikan-halkeamia. Trädi ei ole
enää vain vanhan koulun seikkailua ja heksujen kilkuttelua, vaan ihan pätevä
vaihtoehto sporttikiipeilylle ja boulderoinnille. Toisaalta trädi ei ole
myöskään vain kovinta kovaa, vaan se voi olla myös kepeä ja
ei-niin-greidillinen tulokulma kalliokiipeilyyn. Vakka-Suomen kiipeily-yhteisö
on laajentunut ja leudontunut. Kaikenlaista hyvää tapahtuu koko ajan, ilman
että vuoden 2002 alkuperäisen kultin pojista on siinä kukaan mukana.
Siisteimmät
kiipeilykohteet maailmalla?
Utahin Indian Creekin hiekkakivihalkeamien keskittymä panee
pään pyörälle ja tekniikan testiin. Näkymä on upean länkkäri. Yosemiten
graniittidoomit taas olisivat pyhiä, ellei muita ihmisiä siellä olisi niin
paljon. Espanjassa Los Mallos de Rigloksen konglomeraattikiipeily on huikeaa ja
luonnollisilla varmistuksilla erittäin mielenkiintoista. Cornwallissa
rantakalliokiipeily ja kikkailu vuoroveden kanssa toteutuu todella luonnon
elementtien törmäyskohdassa. Listaa voisi pitkittää, ja olen kyllä viihtynyt
ihan kaikkialla. Edellä mainituissa ”siistiys” kuitenkin tarkoittaa maisemaa ja
seikkailua erityisen vahvalla tavalla.
 |
Sporttikiipeily hyvissä maisemissa on enemmän kuin okei: Setesdal 2014. @Heikki Karla
|
Ehdottomat visiittikohteet Turun seudulla (kiipeilymielessä)?
Turussa on pieniä city-kallioita siellä täällä. Luolavuoren
kaupunginosassa ja Ravattulan Muikunvuorella voi kompaktilla alueella sekä
boulderoida että kiivetä köydellä. Turun lähiseudulla on vanhoja ja uudehkoja,
vähän tunnettuja kiipeilykallioita, sellaisia kuin Rymättylän Kööpelivuori,
Naantalin Härmälänrotko ja Paimion Louruvuori, joilta löytyy paljon hienoja
reittejä niin trädinä kuin sporttina. Idempänä maakunnassa Sauvon ja Salon
kalliot tekevätkin sitten reittitarjonnasta ylitsepursuavan.
Varsinais-Suomi on kiipeilymielessä antoisaa seutua. Turunvuoren kaltaiset
kalliot ovat harmi kyllä sijoittuneet Suomen kartalla liian etäällä Turusta.
Milloin
omat nousut Hiidenkirnuun tai Luomukseen? Vai onko niiden aika mennyt
jo ohi?
Luomusta en ole noteerannut, mutta Hiidenkirnua
koetin viimeksi vuonna 2004. Jäi silloin yläosasta vaikea pala tekemättä. Nyt
kun siihenkin on ratkaisu keksitty, olisi kiva käydä noilla neuvoilla
yrittämässä. Vaan onpa totuus myönnettävä: en jouda enää reissaamaan projektien
perässä entiseen malliin. Yleisemmin sellaisen kiipeilyn aika, jossa kaikki muu
on projekteille alisteista, meni jo. Siitä pitää kolme pientä Ollilaa huolen.
Heistä patti parantukoon.
Terveisiä
Lukijoille?
Kiipeilijäksi tuleminen on aikuisen ihmisyyden
molekularisaatiota alkutekijöihinsä ja jonkin muun emansipaatiota. Saavutettu
kiipeilijyys ei edes vaadi mitään representaatiota itsestä kiipeilijänä – ei
tällaisia haastattelujakaan – sillä kiipeilijät ovat intensiteettejä,
nopeuksia, liikkeitä, nälkää, halua. Kiipeilijäksi tuleminen on käsillä myös
silloin, kun mentaalinen topografia ja fyysinen geografia eivät käy yksiin: kun
on omimmillaan siellä, missä ei juuri nyt ole, ja kun on ulkopuolinen siinä,
missä on pakotettu olemaan. Virtuaalisluonteisen elämäntapansa jähmettämällä nykyihmiselle
minkä tahansa halkeaman reaalisuudesta voi tulla identiteetin hajautumisen
rajamerkki. Taival kaukaisille kallioille onkin pakomatka, joka jättää paitsi
käsiin myös kiinteään minuuteen repaleisen pureman. Sen sijaan, että tekisitte
kiipeilystänne ajan hengen ilmausta, antakaa kiipeilyn mieluummin pelastaa
itsenne nykyisyydeltä!
0 kommenttia :
Lähetä kommentti